Konkurssi oli yrittäjän ongelmille vasta alku – ystävät, yhteiskunta ja diakonissalaitos pitivät pään pinnalla

Siitä ei ole edes viittä vuotta, kun Salla Salkolan vetämä Siilin ratsastuskoulu oli kadehdittu ilmiö, joka tehtaili menestyjiä ratsastuskoulumestaruuksiin ja kouluratsastuksessa maajoukkueisiin saakka.

Salkolaa haastateltiin alan lehtiin, joissa hän kertoi hymyillen menestysreseptiään.

Osaaminen ja rakkaus hevosiin ovat tallella, mutta nyt hän kertoo ratsastuskouluasioiden sijasta elämän arvaamattomista käänteistä, menetyksistä ja kiitollisuudesta.

Pohjois-Savossa Siilinjärvellä sijaitseva Siilin Ratsastuskoulu ehti toimia yli 25 vuotta, kunnes se vuonna 2023 ajautui konkurssiin. Talli ja hevoset myytiin pakkohuutokaupassa, mutta myyntihinta jäi sen verran alhaiseksi, että Salkolalle lankesi maksettavaksi henkilökohtainen laina ja takaukset Finnveran lainasta. Ne oli otettu vuonna 2015 rakennettua uutta tallia varten.

Konkurssiin johtivat tallin laskettua isommat rakennuskustannukset, kaiken kallistuminen ja merkittävät muutokset asiakaskunnassa.

Konkurssi toi Salkolalle rahahuolia, mutta niiden lisäksi hänen elämäänsä ovat viime vuosina värittäneet muut raskaat ongelmat.

Salkola kertoo, että heti konkurssin jälkeen tunne oli jopa helpottunut, kun ei ollut sitä valtavaa vastuuta, jota iso talli hevosineen tuo.

”Olin pitkään tiennyt, että konkurssi tulee, ja kun se sitten tuli, ihmettelin, miten se soljuikin niin helposti”, hän hymähtää.

Hän jatkoi tuntien pitämistä ja toimi äitinsä omaishoitajana.

Henkilökohtaisen elämän isona asiana oli asumusero aviomiehestä, jonka kanssa Salkolalla on nuorempi hänen kahdesta pojastaan. Salkolan toinen poika asui jo omillaan, nuorempi jäi isänsä kanssa mukavaan lapsuudenkotiinsa.

Salkolalla oli uusi kumppani, mutta lasten isän kanssa hän oli melko hyvissä väleissä.

”Olin siellä joulunkin, ja sanoin hänelle, että mitä vaan tapahtuu, tulen aina auttamaan sinua”, Salkola muistelee.

Kaikki sujui suhteellisen hyvin vuoden 2024 loppuun saakka. Sen jälkeen alkoi ralli, jota Salkola ei olisi voinut kuvitellakaan.

Maaliskuussa hän joutui tekemään päätöksen oman äitinsä siirtämisestä hoitolaitokseen dementian edetessä.

”Mä kaipaan mun äitiä kauheasti”, Salkola sanoo ääni rikkoutuen.

Myös aviomiehellä oli isoja taloushuolia, joiden taustalla oli osakkuus omassa työpaikassa. Erilaisten muutosten jälkeen hänet irtisanottiin, mikä johti väliaikaiseen työttömyyteen. Irtisanominen oli menossa oikeuskäsittelyyn, mutta käsittelyä ei lopulta päästy ikinä tekemään.

Salkoloiden velkataakkojen takia perheen yhteinen iso omakotitalo meni ulosottoon.

Isoin menetys oli kuitenkin vasta tulossa. Kesken talonmyyntiprosessin Salkolan aviomies sai aivoinfarktin. Kun hän yritti soittaa aamupäivällä Salkolalle, tämä ymmärsi tilata paikalle suoraan ambulanssin.

Siitä alkoi valtavan tekemisen ja stressaamisen vaihe. Salkola oli yhä avioliitossa miehensä kanssa, ja hän alkoi miehen siskon kanssa huolehtia tämän juoksevista asioista. Edunvalvontasopimusta ei ollut, joten byrokratiassa vain harva asia oli yksinkertaista.

Salkola teki töitä, kävi sairaalassa ja tyhjensi poikansa kanssa isoa omakotitaloa autotalleineen ja pihoineen uutta asukasta varten.

Poika ja isä olivat suunnitelleet muuttoa pienempään taloon, mutta nyt oltiinkin tilanteessa, että pojalla ja äidillä ei ollut lainkaan asuntoa, ja isä oli kuntoutuslaitoksessa.

Kelan ja verottajan kanssa oli vaikeaa, ja lopulta Salkoloilta loppuivat rahat. Pojan kevytmoottoripyörä varastettiin, ja rakas mäyräkoira Luna menehtyi yllättäen.

Siinä vaiheessa koko aikuisikänsä itsensä omalla työllään elättänyt Salkola päätti kävellä ensin sosiaalitoimistoon, sitten diakonissalaitokselle. Sitä päätöstä hän ei kadu.

Alaikäisen pojan asiat otettiin heti järjestettäväksi, ja myös äiti sai apua. Sosiaalitoimisto maksoi rivitaloon takuuvuokran ja yhdessä diakonissalaitoksen kanssa huolehti, että ruokaan on rahaa.

Kun mies lopulta pääsi sairaalasta, hän, Salkola ja heidän poikansa muuttivat samaan asuntoon.

Nyt Salkola toimii miehensä omaishoitajana, ja on ystävyysväleissä myös aiemman kumppaninsa kanssa.

Salkola kertoo ajatelleensa viime aikoina paljon elämää. Talli oli hänen elämäntyönsä, joka oli hänelle monin tavoin tärkeä. Siellä hän sai olla oma itsensä, ja hän pystyi unohtamaan lapsuuden ja nuoruuden kiusaamiskokemukset.

Mutta kyllä hän sille paljon myös uhrasi.

”Miksi tein niin paljon? Olisi pitänyt ajatella enemmän itseään ja olla enemmän lasten kanssa. Moni sanoi, että minun ja mieheni suhdekin kaatui tallin ongelmiin”, Salkola miettii.

Toisaalta aika oli paljolti hyvää, ja tekeminen palkitsevaa. Talliajoilta jäi myös paljon tärkeitä ystäviä, jotka ovat auttaneet ja kannatelleet hankalina vuosina.

Vaikka oli niitäkin, joiden ratsastusuran eteen tuli tehtyä paljon, mutta joilta tuli myöhemmin puukkoa selkään.

Nyt koko tallitoiminnan ja menestyksen aika tuntuu kaukaiselta.

”Olikohan se sen arvoista? Uusi sukupolvi ei tiedä mitään Siilin Ratsastuskoulun menestyksestä. Välillä katson itseäni ulkopuolisen silmin. Miten jossain vaiheessa voit olla joku, ja toisena päivänä et enää mitään?” Salkola miettii.

Sitten hän kertoo vähän kainostellen koulutuomarikurssista, jonka vetäjä Jorma Kainulainen sanoi Salkolalle, että sinä olet se, joka teet niin hyviä ratsastajia!

”Hän ei puhunut menneessä aikamuodossa. Olin sen jälkeen kaksi päivää niin onnellinen. Hän oli nähnyt mut. Meidän ihmisten pitäisi sanoa toisillemme enemmän sellaisia asioita, jotka tekevät näkymättömän ihmisen näkyväksi”, Salkola sanoo.

Hän kiittää myös diakonissalaitoksen, sosiaalitoimiston ja perheneuvolan auttavia ihmisiä sekä miehensä kuntouttajia, erityisesti tämän toimintaterapeuttia Mia Pyykköä.

”Hän kysyy aina myös sitä, mitä minulle kuuluu, ja sanoo, että voin auttaa myös sinua”, Salkola kertoo.

Kyllä hän myös tarvinnut itse hoitoa. Tänä vuonna Salkola on joutunut kahteen kertaan sairaalaan äänihuulihalvauksen ja sen mukanaan tuoman kurkunpään tulehduksen takia. Ne ovat tulleet ratsastuksenopettajan työstä, ratsastajien ohjeistamisesta ilman äänentoistolaitteita.

Salkola kertoo pitävänsä erittäin tärkeänä asioista puhumista, ja hän on myös siinä valmis pyytämään ammattiapua.

Taloudellisesti hän odottaa velkasaneeraukseen pääsemistä.

Hän on ystävä sekä aviomiehensä, että uuden kumppanin kanssa.

Omat jo täysi-ikäiset pojat ovat hyvin elämässä kiinni.

”Tilanne on nyt tällainen, mutta en mä onneton ole”, Salkola sanoo.

Hän rakastaa yhä opettamista, ja hän toivoo, että vielä jonain päivänä hänellä olisi oma hevonen, jolla ratsastaa.

On häntä kysytty kyllä mukaan osakkaaksi ratsastuskouluunkin.

”Siihen sanoin, että älä unta näe!” Salkola sanoo ja nauraa vähän.