Tavallisen oikean ratsastamisen tähden

Eerika Pekkarisen nykyinen talli sijaitsee Tuusulassa, ja se keskittyy laadukkaaseen pienryhmäopetukseen. Tunnit ovat kolmen tai viiden hengen ryhmissä, niin että hevoset tekevät korkeintaan kaksi tuntia illassa, ja vapaapäiviä on viikossa kaksi tai kolme.

Asiakkaat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta keski-ikäisiä ja jo pidempään harrastaneita ratsastajia, jotka ovat päässeet oikean fiiliksen makuun ja sitoutuneet harjoittelemiseen. Silloin kerran viikossa -tahdillakin kehittyy yllättävän hyvin, Pekkarinen iloitsee.

Pekkarisen idea on yksinkertainen: opettaa ratsastamaan oikein. Ratsastajien pitää osata istua liikkeessä, käyttää hevoselle ymmärrettäviä apuja ja olla ratsastamatta taakse päin. Kädellä ei saa vämplätä eikä pohkeilla kaivaa.

Hän hymyilee muistellessaan ensimmäistä tuntia, jonka hän piti nelisen vuotta sitten aloittaessaan ratsastuskoulutoiminnan nykyisessä paikassa. Hän oli ratsastanut tyttärensä kanssa uudet hevoset herkiksi ja hyvin toimiviksi, mutta kun ensimmäiset uudet asiakkaat tulivat, eivät hevoset oikein ymmärtäneet heidän apujaan ja tarkoitustaan.

Yksi jumitti, yksi juoksi ja GP-tasoinen ei osannut tehdä yhtään normaalia liikettä.

”Ne olivat liian herkkiä, liian koulutettuja ja reagoivat liian pieniin apuihin. Liika apujen käyttö häiritsi hevosia”, Pekkarinen selittää.

Hän oli jo ollut 20 vuotta hevosalalla, mutta tilanne yllätti. Yleensä ratsastuskouluun tulee yksi uusi hevonen kerrallaan, jolloin se on helpompi tuoda mukaan.

Nyt piti aloittaa kaikkien kanssa alusta: ottaa kevyt istunta ja tehdä ihan vain siirtymiä istunnalla. Se ei ollut sitä, mitä helppo A -tunneilla ratsastaneet asiakkaat odottivat tulevansa tekemään.

Osa säikähti, mutta moni jäi ja alkoi opetella hallitsemaan kehoaan. Työ on kannattanut. Pekkarinen kertoo, että nyt alkuvuosien asiakkaiden kanssa hevoset liikkuvat hyvässä tasapainossa reippaasti eteenpäin ja ratsastajat osaavat käyttää kehoaan ja apujaan hevoselle mahdollisimman ymmärrettävällä tavalla.

”Tunnen usein ylpeyttä yhdessä tekemästämme työstä! Joskus näissä hetkissä voi jopa sanoa ratsastajalle, että nyt hidasta keholla, päästä ja maiskuta - ja joku hevonen tekee jopa passagea. Ei pohkeen takana, jäykkänä ja ilman selkää vaan oikeaa hyvässä kokoamisasteessa suoritettua liikettä”, Pekkarinen kertoo.

Se on kuitenkin harvinaista herkkua. Taivutusväistöjäkin tehdään harvoin, mutta kun tehdään, ne tulevat aika usein oikeasti myös oikein, Pekkarinen kertoo.

”Kouluratsastus ei ole tekniikoita, vaan se on laadukasta tasapainoista liikkumista, joka pitäisi vielä pystyä säilyttämään oikein suoritetuissa tekniikoissa”, hän sanoo.

Pekkarisen tallin varsinainen tuote onkin perusratsastus tasapainossa ja venkslaamatta kädellä. Avut käytetään ja ne höllätään. Tämä vaatii ratsastajilta tasapainoa ja myös fysiikkaa.

”Jos apu on koko ajan päällä, hevonen lakkaa yrittämästä, tekee vain minimin ja jäykistyy. Ratsastus ei olekaan enää yhteistyötä, kun toista osapuolta ei kiinnosta”, Pekkarinen kuvaa.

Hän huomauttaa, että ratsastuskouluratsastajille tulee joskus yllätyksenä heidän oma iso osuutensa, että on oikeasti työstettävä itseä, ei hevosta. Kun hevonen on hyvin koulutettu ja riittävän hyvärakenteinen, se kyllä toimii ja liikkuu mielellään oikein päin, kun ratsastaja pystyy olemaan selkeä.

Hevosille ei laiteta apuohjia, mutta ratsastajia kyllä autetaan: ratsastetaan raippa peukaloiden alla ja joskus saatetaan käyttää pitkäänkin hevosten kaulalla joustavaa remmiä, joka ohjaa käden paikoilleen ja ajattelemaan eteen.

”Usein ratsastajia pyydetään vaatimaan hevosilta asioita, mutta ratsastajan pitäisi laittaa ensin oma tonttinsa kuntoon”, Pekkarinen linjaa.

Ratsastustunnin elämys pitää saada siitä, että hevonen kulkee pehmeästi ja mielellään, ei pohkeen takana vähän väkisin tehdystä sulkutaivutuksesta.

SP Vivi Unique on 41,5 pisteen kantakirjatamma. Kun ratsastuskouluoppilaat on opetettu ratsastamaan oikein ja selkeästi, he voivat joskus ratsastaa nelivuotiaallakin.  Kuva: Miia Lahtinen

Pekkarisen tallissa ja pihatoissa asuu 12 hevosta. Hän myös kasvattaa hevosia, mutta viime vuonna hän myi viisi kasvattiaan, joista kaksi oli Saksassa. Yksi, nyt kolmivuotias SP DiMagic, meni Suomessa Stella Hagelstamille. Ratsastuskouluhevosia on kahdeksan, ja maneesi nousi kolme vuotta sitten. Työntekijöitä on auttamassa vain viikonloppuna, muuten perhe hoitaa hevoset kokonaan itse ja Pekkarinen pitää kaikki tunnit.

Hän toteaa, että konsepti ei ole taloudellisesti paras, mutta se on hänen mielensä mukainen. Asiakkaita on riittänyt. Tuntihinnat vaihtelevat 57 eurosta 90 euroon riippuen ryhmäkoosta ja tuntien määrästä.

Pekkarisen oma ratsastus ja polku hevoselämässä on sekin ollut omanlaisensa. Hän oli yksinhuoltajaäidin tytär, eikä varaa ollut edes ratsastustunteihin. Onneksi pieni Eerika pääsi viettämään aikaa Ruskeasuon Poliisitallilla papan suhteiden kautta. Hän vuoroin kuunteli Ruskeasuon kouluratsastajien valmennustunteja ja vuoroin toteutti niitä itsenäisesti kiltillä poliisihevosella.

”Laitoin kangetkin silloin 10-vuotiaana, mutta poliisi sanoi, että jätä sinä nämä kanget pois”, hän muistelee.

Pikkutyttönä hän teki muutenkin eläintenkoulutusta: koulutti villakoiralleen kirjasta tottelevaisuuskoulutuskokeiden asiat ja opetti sen olemaan lastenleikeissä joko rosvon tai poliisin koira. Koiran kouluttamiseen oppia tuli vaarilta, joka oli opettanut oman koiransa käymään kaupassa ja ajamaan kolmipyörällä.

Koulun jälkeen Pekkarinen lähti opiskelemaan tekniikan alalle ja oli aikansa ratsastamatta. Hevosten pariin hän palasi 2000-luvun alussa, kun keksi miehensä kanssa ostaa yhteiseksi kodiksi pienen vanhan maatilan Länsi-Uudeltamaalta.

Tallille tuli myöhemmin joitain talliasiakkaita ja Pekkarinen alkoi ratsastaa, opettaa ja pitää tallia omien sanojensa mukaan täysin ilman ammatillista osaamista. Hän lähti Ypäjälle ratsastuksenohjaajakoulutukseen lämminverisellä ravihevosella, jolla ei ollut edes kolmea puhdasta askellajia.

”Kun ratsastin siellä peilin ohi, tajusin, että ei tämän tältä pitäisi näyttää”, hän hymyilee.

”Mutta kun sitkeästi harjoittelee, ratsastamaan voi oppia kuka vaan. Minäkin sain lopulta juonesta kiinni”, hän sanoo.

Seuraava askel oli, kun hän otti pankkilainan ja osti kilpailemattoman, vaativalle tasolle hienosti koulutetun Persija -tamman. Sillä hän valmentautui vuosia Nina Pölösen silmien alla.

”Aiemmin voltti oli ollut minulle ympyrä, nyt aloin ymmärtää, mitä kaikkea siinä pitää hallita”, Pekkarinen kertoo.

Hän nousi tammalla GP-radoille saakka.

Nyt hän miettii sitä, kuinka paljon tuli tehtyä virheitäkin. Hän toteaa, että vielä vaativalla tasolla ratsastaessaan hänen olisi pitänyt osata ihan perusratsastus paremmin.

Hän myös kilpaili ahkerasti, vaikka hevonen jännitti, ihan niin kuin ratsastajakin.

”Muistan kyllä, että valmentaja yritti sanoa, että tässä on vielä aika paljon opettelemista, mutta no, ihminen nyt on tällainen, että luulee kai tietävänsä. Että kyllä me tää aletaan handlata, kun vaan harjoitellaan tätä kisaamistakin tässä samalla. Menin viulunkireällä hevosella ja olin suht tyytyväinen, kun sain tehtyä liikkeet”, hän huokaa.

Eerika Pekkarien ja Stella Maris, joka on kantakirjattu jalostustamma. Se on tehnyt Pekkarisille neljä varsaa, kilpaillut nuorena menestyksellä Vaativa B -tasolle asti ja toimii nykyisin opetushevosena. Kuva: Miia Lahtinen

Sitten hän innostui kasvatuksesta ja muutti miehensä, Persijan ja muiden hevostensa kanssa Saksaankin muutamaksi vuodeksi. Siellä hän sai koulutettua tamman pois kilpailujännittämisestä, kun kilpailuissa ja kilparadoilla sai käydä vain harjoittelemassa, kävelemässä löysin ohjin ja keventämässä pari askelta.

”Mutta olen kiitollinenkin siitä, että minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta vaihtaa seuraavaan hevoseen, kun edellinen ei toimi. Kyllä se tekee hyvää, kun aina on pitänyt opetella vaan itse paremmaksi”, hän sanoo.

Persijan jälkeen hän on palannut Suomessa kilparadoille nuorilla omakasvateilla muun muassa voittaen syksyllä 5-vuotissarjan finaalin hevosella SP Erdina.

Pekkarinen miettii, että hyvän ratsastuksen oppimista hidastaa se, että asioita on tehtävä vähän väärässä järjestyksessä. Hevosen ohjaamisen harjoittelu aloitetaan alkeiskurssilla heti alussa, että saadaan taluttaja pois, mutta sitten kehon käytön miettimiselle ei ole aikaa, kun täysi työ on pelkästään turvavälien säilyttämisessä. Silloin tulee huonoja tapoja esimerkiksi käsien käyttämiseen, ja niistä on myöhemmin harjoiteltava erikseen pois.

Lisäksi esimerkiksi jo helpon C:n tasolla puhutaan asettamisesta ja taivuttamisesta, mikä ohjaa ratsastajaa keskittymään käsiinsä ja hevosen pään ja kaula ratsastamiseen, vaikka paljon tärkeämpää olisi opettaa menemään kauniisti eteenpäin, liikkeen mukana ja käsi hiljaa.

Oikean ratsastuksen opetteleminen lähtee ratsastuskouluista, Pekkarinen muistuttaa.

”Me ollaan se, jotka tekevät pohjan ja muutoksen on alettava täällä”, hän sanoo.