Ammatti, jossa on osattava olla yksin

Jo pienenä Maiju Mallat leikki mielellään yksin metsässä intiaania, äidin tekemä sulkapäähine päässään.

”Tykkäsin käydä koulussakin, tykkäsin siellä opettajista ja kavereista, mutta koulun jälkeen halusin usein mennä yksin leikkimään”, muistelee GP-tason esteratsastaja ja hevosalan ammattilainen vuosikymmeniä myöhemmin.

Hevosten kanssa hän touhusi neljä vuotta vanhemman isosiskonsa Kati Mallatin kanssa – tai yksin. Sisarukset saivat omat ponit nuorina ja opettelivat paljolti itsekseen niiden kanssa hevostaitoja.

”Heti alusta lähtien meillä oli selvää, että halutaan kilpailla. Katsoimme telkkarista ratsastuskilpailuja ja apinoimme parhaamme mukaan kilparatsastajia.”

Aivan ensimmäiset hevoskokemukset pienellä Maijulla päättyivät pää alaspäin jalka jalustinremmistä roikkuen tai juuri saadun ponin ensiratsastuksella Tuusulan Rantatien ojanpenkkaan. Mikään ei kuitenkaan säikäyttänyt, eikä sammuttanut hevoskipinää.

Mallat oli ekaluokkalainen, kun perhe muutti maalle, Keski-Suomeen. Hevoset ja ponit ovat siitä lähtien olleet päivittäin elämässä mukana. Mallatin sisarusten hevostaidot karttuivat päivä päivältä omalla tallilla touhuten.

”Meillä oli haastavia ja vähän kummallisiakin hevosia. Koskaan ei kuitenkaan ajateltu, että tää poni on ihan paska ja pitäisi saada parempi. Sen sijaan me mietittiin, että miten tällä voi päästä eteenpäin.”

Kyky tunnistaa ja ratkaista ongelmia itsekseen onkin ollut voimavara ratsastajan uralla.

”Yksinäistähän tämä on. Ratsastat aamusta iltaan yksin ja ratkot ongelmia yksin.”

Ominaisuus on auttanut myös maasta toiseen siirtyessä, kun ihmiset ja paikat ovat alkuun vieraita.

”Pärjään itsekseen ja toisaalta pystyn menemään erilaisiin ympyröihin sisään. Kontakteja on työssä pakko pystyä luomaan, liian erakko ei saa olla. Itse olen siinä rajalla”, Maiju Mallat virnistää.