Lukijalta: Nauriista saatiin vitamiinit, siitä tehtiin makeisia ja arkiruokaa sekä koverrettiin jopa valaisimia

Naurista on viljelty jo esihistoriallisella ajalla. Se oli yksi tärkeimmistä ravinnonlähteistä suomalaisille. Nauris oli hyvin säilyvä. Sillä saatiin tyydytettyä merkittävä osa vuotuisesta vitamiinien tarpeesta. Suomessa naurista on viljelty pääasiassa kaskimailla. Nauris oli pitkään tärkein viljelty juures Suomessa, kunnes peruna syrjäytti sen 1800-luvulla.

Nauris lienee yksi vanhimmista viljelykasveistamme, mutta varsinaisia luonnontieteellisiä tai arkeologisia todisteita sen alkuvaiheista ei maassamme ole. Nauriin ensimmäiseksi merkinnäksi Pohjolasta voidaan mainita Pytheaksen matkakuvaustieto ajalta noin 322 eaa.: ”Juurien käytöstä ravintona, seudulla, jossa aurinko ei kesällä laske”.

Naurista on vanhastaan viljelty kaskessa muun muassa rukiin seassa. Koska naurista on viljelty enimmäkseen kaskimailla, kaskialueella nauriista kehittyikin oma muotonsa, eli kaskinauris tai huhtanauris. Juurimukulaltaan maan pinnalla kasvava kaskinauris sopeutui matalalti muokattuun maahan.

Suomi ja Karjala olivat kaskinauriskeskuksia, josta tämä keltaisen kaskinauriin muoto levisi esimerkiksi Ruotsiin, Norjaan, Venäjälle, Viroon ja Saksaan.

Kaskinauris on muodoltaan litteä. Se kylvettiin sylkemällä eli töpeksimällä siemenet tuhkaan suusta käsin. Syljestä kastunut siemen tarttui maahan ja iti nopeasti. Nauris tosin voitiin kylvää myös hiekkaan sekoitettuna.

Kaskinauriin viljely levisi metsäsuomalaisten mukana 1500-luvun lopulta lähtien Ruotsiin. 1600-luvulta lähtien se levisi aina Pohjois-Amerikkaan asti suomalaisperäisten siirtolaisten mukana. Alueella eläneet intiaanit omaksuivat nauriin viljelyn ilmeisesti nimenomaan suomalaisilta.

Nauris oli ennen suomalaiselle yhtä tärkeä kuin peruna nykyään. Siitä valmistettiin useammanlaisia ruokia petäjäleivän höysteeksi, siitä saatiin makeiset lapsille, vieraille tarjottavaksi sekä kotiväen herkuksi.

Nauriita säilytettiin talvisin nauriskuopassa. Muodoltaan kuopat saattoivat olla pelkkiä maakuoppia tai sitten laudoin vuorattuja. Yleensä nauriista listittiin vielä naatit pois ennen kuoppaamista. Kuopat suljettiin lautakannella. Ne eristettiin kylmää vastaan havuilla ja maa-aineksella. Kaskinauriita varastoitiin syksyllä maapeitteisiin nauriskuoppiin, joiden painanteita voi yhä havaita vettä läpäisevillä mailla metsissä jopa kymmenittäin ryhmissään.

Maakuopissa paistettuja nauriita nauriita kutsuttiin hautanauriiksi. Kypsyttäminen tapahtui niin, että nauriita ladottiin kerroksittain kuoppaan. Sen jälkeen kerrosten väliin nosteltiin kuumia kiviä. Täysi kuoppa peiteltiin nauriin naateilla. Päälle kaadettiin kiehuvaa vettä.

Yleensä nauriita haudutettiin kuopassa kaksi vuorokautta. Valmistustapa teki nauriista säilyviä. Nauriita saatettiin säilyttää naurishaudassa talven yli.

Hautanauriita voitiin syödä parin vuorokauden kuluttua ja jatkaa seuraavaan kevääseen. Pärekorista tarjoillut hautanauriit muodostivat talonpoikaisen pitoruoan 1880-luvulla muun muassa Jokioisissa. Nauriiden nostotalkoiden yhteydessä vietettiin naurishautakestejä. Tällöin nauriita paistettiin kuopassa ja syötiin yhdessä talkooväen kanssa. Mukana saattoi olla myös naapurit.

Nauriista valmistettiin myös naurislamppuja. Kyseessä oli öljylamppu. Sen säiliönä oli koverrettu nauris ja sydämenä pellavapunos. Polttoaineena käytettiin hamppuöljyä. Naurislamppuja käytettiin varsinkin keskiajalla. Naurislamppuja tiedetään käytetyn vielä 1800-luvullakin muun muassa pappiloissa.

Perunan yleistyessä naurista vielä viljeleviä pidettiin vanhanaikaisina. Kiikalan asukkaista Varsinais-Suomessa käytettiin aikoinaan leikillistä pilkkanimeä kölli. Tästä on saatu aihe Kiikalan vaakunaan, jonka punaisessa kentässä on kultainen nauris.

Tuula Vuolle-Selki

FT, tietokirjailija