Ihmistä muistellessa ei kannata leikkiä tekoälyä

Luen mielelläni muistokirjoituksia, samoin kuin elämäkertakirjoja.

Luen mielelläni ihmisten elämästä, ja luen mielelläni siitä, mitä ihmisten elämästä halutaan kertoa. Elämäkertakirjoissa yllättävän yleistä on, että päähenkilö esitetään joko omasta tai muiden toimesta virheettömänä sankarina ilman inhimillisiä heikkouksia.

Muistokirjoituksissa sävy on usein sama. Niissä muisteltavaa tavataan kehua kuin vainajaa.

Tuskin kukaan odottaa muistokirjoituksissa olevan suuria paljastuksia. Silti moni meistä lukee mieluummin elämästä, jossa on ollut myös rosonsa.

Esimerkiksi pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa julkaistiin muistokirjoitus tavallisesta varastomiehestä. Tekstin olivat kirjoittaneet hänen ystävänsä, jotka kuvailivat muisteltavaa siltoja takanaan polttavaksi äärilaitojen mieheksi.

Some räjähti, kuten nykyään tavataan sanoa.

Usein muistokirjoituksia tekevät muisteltavan läheiset. Monesti muistokirjoitus on ainoita muisteltavasta tehtyjä tekstejä. Samoin muistokirjoitus voi olla sen kirjoittajalle hänen ainoita julkisia tekstejään.

Epäilemättä tuntuu helpommalta tai jopa tärkeämmältä luetella navetassa olleita satatonnareita kuin kirjoittaa, että ei Torsti oikeasti aivan täydellinen ollutkaan.

Muistokirjoituksissa kuitenkin huomaa aika usein, että on yritetty miettiä, mitä niissä kuuluu tai on tapana sanoa. Teksteistä tulee helposti eräänlaisia jäljitelmiä muistokirjoituksista.

Vähän kuin tekoälyllä tehtyjä.

Tässä asiassa kone ei tule korvaamaan ihmistä. Parhaimmillaan muistokirjoitukset ovat kohteensa näköisiä. Hyvä elämä – hyvästä muistokirjoituksesta puhumattakaan – ei edellytä täydellistä suoritusta tai suuria mainetekoja.

Sen kunniaksi olemme parin kaverini kanssa sopineet, että jäljellä olevat tai jäljellä oleva tekee edellään menevistä totuudenmukaisen muistokirjoituksen.

Toivottavasti muistokirjoituksessani aikanaan kerrotaan minun vaikka olleen pahimmillani lapsellisen pitkävihainen mielenipahoittaja. Tai jotakin muuta aitoa ja oikeaa.