Lapsi- ja perhepolitiikka on ollut viime vuosina poukkoilevaa. Päätökset ovat olleet ristiriitaisia ja kokonaisnäkemys on puuttunut.
Tästä esimerkkinä on varhaiskasvatusta koskeva päätöksenteko. Tehdyt parannukset on vesitetty leikkauksilla, kuten päiväkotien ryhmäkokojen suurentamisella ja varhaiskasvatusoikeuden rajaamisella.
Lapsi- ja perhepolitiikassa on kysymys poliittisen päätöksenteon lisäksi perus- ja ihmisoikeuksien toimeenpanosta. Lapsen oikeuksien sopimus tuli Suomessa voimaan vuonna 1991.
Sopimuksessa turvatut oikeudet eivät toteudu itsestään. Niitä on toteutettava aktiivisesti kaikissa lasten ja nuorten kasvuympäristöissä ja heihin vaikuttavassa päätöksenteossa.
Erityisesti tarvitaan toimenpiteitä, joilla voidaan parantaa heikommassa asemassa olevien lasten ja nuorten asemaa ja ehkäistä syrjäytymistä. Suomessa noin 10 prosenttia lapsiperheistä elää köyhyysrajan alapuolella.
Kouluterveyskyselyn mukaan syrjivää kiusaamista kokee yli 40 prosenttia niistä nuorista, jotka on sijoitettu kodin ulkopuolelle, joilla on toimintarajoitteita tai jotka ovat syntyneet ulkomailla.
YK:n lapsen oikeuksien komitea on huomauttanut Suomea lapsipolitiikan hajanaisuudesta ja lapsistrategian puuttumisesta. Se on kehottanut kaikkia sopimusvaltioita laatimaan lapsen oikeuksien sopimukseen perustuvan kansallisen strategian. Suomesta tällainen strategia toistaiseksi puuttuu toisin kuin Ruotsista.
Suomeen olisikin laadittava kansallinen lapsistrategia, joka muodostaisi perustan lapsi- ja perhepolitiikalle. Sen laadintaan tarvitaan laajasti yhteiskunnan eri toimijoiden, kuten valtion, kuntien ja tulevien maakuntien sekä kansalaisyhteiskunnan yhteistä työtä.
Strategia hyväksyttäisiin valtioneuvostossa esimerkiksi neljäksi vuodeksi kerrallaan.
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.