Etämetsänomistaja saa palvelua, jos haluaa

Metsänhoitoyhdistykset ovat luoneet uusia työtapoja niiden metsänomistajien kanssa, jotka asuvat kaukana metsätiloistaan. Usein myös tällöin kyse on sellaisista henkilöistä, jotka hyvin vähäisessä määrin itse tekevät metsänhoidollisia töitä omassa metsässään.

Meillä allekirjoittaneilla on useiden kymmenien vuosien kokemus etämetsänomistamisesta ja yhteistyöstä useamman metsänhoitoyhdistyksen kanssa. Emme ole kokeneet metsänhoitoyhdistyksen ja etämetsänomistajan yhteydenpitoa yhtä hankalana kuin Jaakko Temmes haastattelussaan (MT 26.2.).

Temmes kokee vaikeutena asioida useassa metsänhoitoyhdistyksessä, silloin kun metsää on useammalla suunnalla. Jopa puukauppoja valtakirjalla tulisi hänen mukaansa uuden lain myötä saada yhdeltä metsäneuvojalta, vaikka metsät sijaitsevat satojen kilometrien päässä toisistaan.

Temmeskin myöntää, että paikallistuntemus on yhdistysten vahvuus, mutta yhdistykset tavoittavat hänen mielestään huonosti kaukana asuvat jäsenensä.

Omat kokemuksemme ovat aivan muuta. Jos puukauppatilannetta tai muita metsänhoidollisia toimia ajattelee, metsänhoitoyhdistykset tavoittavat kyllä hyvin metsänomistajan: puhelimet ovat olemassa, posti kulkee ja nykyisin myös sähköposti. Samaa sähköistä metsäsuunnitelmaa voi tarkastella eri paikkakunnilla.

Suurempi ongelma tilanteessa voi olla, että metsänomistaja ei ”tavoita omaa metsäänsä” – jos ei ole aikaa käydä metsäkäynnillä metsäneuvojan kanssa tai yksinkään. Tällöin onkin kysymys luottamuksesta metsäneuvojaan, ja asiamiehenähän metsäneuvoja toimiikin metsänomistajalle ja siitä yhdistys lähettää laskun.

Tärkeää on, että metsäneuvoja tuntee metsän. Saman kunnankin alueella saman omistajan eri metsätilat voivat olla eri neuvojien alueella, emmekä ole tätäkään kokeneet ongelmaksi. Yhteistyösuhteen voi luoda useampaan henkilöön samassa toimistossa.

Tuntuukin erikoiselta Temmeksen edellytysten asettelu metsänhoitoyhdistyksen jäsenmaksun maksamiselle: jäsenmaksulla tulisi saada palvelua valtakunnallisesti. Silloin ei voi edellyttää paikallistuntemusta ja tilakäyntiä.

Metsänhoitomaksukaan ei tunnu suurelta, kun ottaa huomioon asiantuntevan palvelun ja osin myös maksuttomat palvelut, joita metsänomistaja yhdistykseltä saa.

Temmes myös näkee metsänhoitoyhdistyksen vain palveluntarjoajana ja unohtaa, että tulevilla metsänhoitoyhdistyksen jäsenmaksuilla pidetään huolta myös edunvalvonnasta.

Kokemusta on myös siitä, että metsää hoidetaan metsäsuunnitelman ja puhelin- ja kirjekontaktien kautta ilman omistajan käyntejä tilalla. Kyllä metsänhoitoyhdistykset ja etämetsänomistajat kohtaavat, jos aktiivisuutta on metsänomistajan puolella.

Oma kysymyksensä sitten on passiiviset metsänomistajat – sekä paikkakunnalla asuvat että etämetsänomistajat. Suomen metsien tilan ja puuntuoton kannalta heidät tulisi saada heräteltyä.

Metsänhoitoyhdistykset ovat järjestäneet tilaisuuksia esimerkiksi Helsingissä, mutta nämä tavoittavat sielläkin vain aktiivisimman osan metsänomistajia, kuten kaupungeissa toimivat metsänomistajakerhotkin.