Ihme ja kumma

Suurten kauppojen takamarkeilla on kierrätyspisteitä – hyvä niin. Pullot ja purnukat, paperit ja kartongit ja ties mitä muuta.

Mutta ei ole sijaa sille tavanomaiselle jätteelle, mitä tulee jokaisesta kauppareissusta. Ovelaa on, että edes sille muovipussille ei ole paikkaa – millä ne lasit ja metallit tuodaan?

Paljon puhutaan kauppojen suuresta osuudesta ruokalaskuun. Totta on. Kohtuullista olisi, että se ottaisi edes myymänsä pakkausjätteet hoteisiinsa. Että olisi myös suuri jätekontti näitäkin varten.

Ruokaa sanotaan halvaksi, vaan se jälkihoito jätemaksuineen ja ekoineen jää kuluttajan kontolle – ja siten ei olekaan niin halpaa? Epäreilua. Ulkomailtakin tulleet pakkaukset on meidänkin itse hävitettävä ja maksettava. Sekin tosi epäreilua.

Nyt tosihienot jäteautot risteilevät harvaa maaseutua etsien jätepönttöjä – eivät ne sitä ilmatteeksi tee. Bisnestä ympäristön kustannuksella kautta maailman, joten lähes kaikki ovat ulkomaisia firmoja.

Maaseudulla pitäisi olla vaihtoehto pienimuotoiseen jätteiden palautukseen. Samalla se muovipussukka tulisi keräysastiaan kauppareissulla? Eivät kesämökkiläisetkään sitä pahana pitäisi.

Jätejutut mummojen pissoista maaseudulla ovat ympäristöviranomaisen suurena huolena. Voi että.

Ja jätepönttö tyhjennetään jokaisen asukkaan tontilla – vaikkapa olisi tyhjä. Ja lasku tulee. Näin on säädetty lakisääteiseksi.

Ajattelisi, että kauppa, posti ja pankki olisi oltava ensisijaisesti lakisääteisiä asioita maaseudullakin. Ja linja-autoliikenne. Eihän jätettäkään voi tulla – ellei ole kauppaa tai kulkumahdollisuuksia? Vaan jätteetkin kelpaavat.

Ennen julkinen, eli kunnallinen ja valtion laitokset, auttoi yrityksiä ja kansalaisia toimissa. Ja sitä kautta tuli verotuloja. Häpeä sanoa, mutta nyt nämä suorastaan ryöstävät – koska ovat monopoliasemassa.

Näin käytetään väärin hallitsevaa asemaa ja kilpailutilannetta, mutta viranomaiset sen kun vain torkkuvat. Verorahoilla heidätkin elätetään.