Älä kysy, ”säästettäisiinkö tästä vähän”, vaan ”tarvitaanko tätä oikeasti”

Sen sijaan, että viesti järjestelmän välttämättömästä uudelleen ajattelemisesta ja visioinnista liittyen talouden tulevaisuuteen ottaisi vauhtia, keskustelu julkisen talouden korjaamisesta pyörii yksittäisissä kiihottavissa leikkauksissa. Näin on ollut koko hallituskauden ajan, ja nyt, kun kaikki puolueet yhtä lukuun ottamatta ovat sitoutuneet ensi kauden suuriin noin 10 miljardin sopeutuksiin, sama näyttää jatkuvan.

Perustavanlaatuisen priorisointiajattelun sijaan – mihin hupenevia rahoja tulee käyttää, mikä on yksilön ja perheen vastuu, mikä on tärkeintä – poliitikkoja (ja valtiovarainministeriön virkamiehiä) työnnetään kulmaan, jossa halutaan kuulla yksittäisiä (pieniä) säästötoimia. Niistä tehdään kirkuvia otsikoita lehtiin ja raadeltavia syöttejä politiikkaan. Sen jälkeen muut poliitikot, oppositio, kansalaiset ja eturyhmät voivat niitä vastustaa. Ei ainakaan tästä! Jostakin, mutta ei tästä!

Kyseessä on poliittinen peli. Medialogiikan ja klikkien ja helpon poliittisen suosion ja sen vielä helpomman menettämisen aikaansaama peli.

Pian 90 prosenttia ylittävän velkasuhteen karuus on totta eikä se taivu pelilaudalle.

Yksittäiset leikkaukset eivät myöskään riitä siihen, mitä meiltä päättäjiltä vaaditaan. On ajateltava kokonaan uusiksi. Kymmenen miljardin säästöt tarkoittavat, että kunnianhimon tasoa pitää merkittävästi nostaa, ja pyhät lehmät raahata budjettipöydälle.

Vanhaan tapaan ei voida jatkaa. Huoleni siitä, että asiaa ei vieläkään riittävästi sisäistetä, on suuri. Mitä jos demokratian poliittinen prosessi ei pystykään vastaamaan ongelmaan? Mitä jos äänestäjät eivät ymmärrä asiaa eivätkä poliitikot välitä kuin seuraavista vaaleista? Seinää päin räsähtäminen on silloin vääjäämätöntä.

Ongelma on poliittinen. Kyse kun ei ole mahdottomuuksista. Suomi on mielestäni selviytynyt paljon vaikeammistakin paikoista. Nyt sen pitäisi vain leikata valtion ylikasvaneita lonkeroita ja tehdä vähän radikaalejakin toimia talouskasvun mahdollistamiseksi.

Homma on täysin tehtävissä, kunhan lopetetaan näpertely, ja kaikki poliittiset puolueet ymmärtävät tilanteen.

Ennen eduskuntavaaleja on syytä altistaa erilaiset poliittiset visiot ja puolueiden talouspoliittiset linjat rinnakkain julkiselle kritiikille ja keskenään arvioitaviksi. Jos näin ei tehdä, syystä tai toisesta, esimerkiksi koska tiettyä poliittista suuntaa halutaan suojella, tilanne on äänestäjälle epäreilu.

Julkisen vallan ydintehtävien määrittäminen, prioriteettijärjestykset ja uusi finanssi- ja talouspolitiikan järjestys, kuten nollabudjetointi, ovat hyvä pohja rationaaliselle ja poliittisesti kestävälle tulevaisuuden hahmottamiselle. Valtion menomomenttien automaattinen kasvaminen täytyy joka tapauksessa katkaista.

”Voiko tästä säästää edes vähän?” on parempi muuttaa muotoon ”tarvitaanko tätä oikeasti?”.