Äidin ja tyttären nallet

Kuvassani on kaksi nallea eri vuosikymmeniltä, minun valkoinen pieni nalleni ja 5-vuotiaan tyttäreni oljenkeltainen nalle. Jälkimmäisestä näkee, että sitä on rakastettu paljon ja rakastetaan edelleen!

Annoin sen tyttärelleni joululahjaksi kun hän oli puolivuotias. Siitä saakka hän ja nalle, nimeltään Naana, ovat olleet lähes erottamattomat. En ole yrittänyt vieroittaa tyttöä nallestaan, joka on antanut hänelle niin paljon turvaa ja lohtua.

Yö- ja päiväunista ei olisi tullut mitään ilman Naanaa,.Päivisinkin tyttö kuljettelee sitä mukanaan ja usein sitten unohtaa leikin lomassa jonnekin, ja illalla on monet kerrat käynnistetty kunnon etsintäruljanssi kun Naana pitää löytää! Sitä on haettu useasti kesäaikaan ulkoakin jostain omenapuun alta tai trampoliinin reunalta.

Nalle on kestänyt monet konepesut, mutta kangas on käytössä jo aivan kulunut, nukka on poissa suurilta alueilta, nenänpää haljennut ja käpälääkin ommeltu takaisin, samoin erikokoisia reikiä.

Jos olen joskus pukenut nuken villapaidan nallen suojaksi, tyttö on sen pian riisunut pois. Tuoksu on parasta! Tyttö nuuhkaisee pitkän henkäyksen ja päästää ”aaahh” ja nalle kainalossa nukahtaa onnellisena.

Ostin nallen ison ketjulelukaupan myymälästä. Se erottui hyllystä heti erilaisuudellaan. Se katsoi suoraan sieluun ymmärtävillä silmillään, ja sitä oli vain yksi! Se tuntui turvallisen vanhanaikaiselta eikä ollut mikään muovinen kiiltävä mikrokuitunalle!

Olen jälkeenpäinkin käynyt kurkkimassa saman kaupan nallehyllyä, mutta toista samanlaista ei ole enää näkynyt. Ihankuin se olisi juuri tarkoitettu minun tyttärelleni!

Oma nalleni on kummitätini lahja minulle kun olen ollut pieni, joskus 70-luvun alussa. Olen varmaankin ollut hyvin nuori sen saadessani, koska en muista sitä. Itselläni se ei ole koskaan ollut unikaverina. Mutta tärkeä se silti on, jotenkin sellainen aidon nallen tuntuinen! Ja silmät ovat sellaiset sielukkaat, kuten kunnon nallella pitääkin olla.

Anu Pekonniemi ja Iiris-tytär, Lieto