Huoltovarmuus osaksi vihreää siirtymää

Ruokahuollon omavaraisuudesta on puhuttu paljon. Vaan onko sitä meillä ollut enää pitkään aikaan?

Iso osa lannoitteista ja rehuistakin on tuontitavaraa. Työt tehdään ulkomailta tuoduilla koneilla, jotka liikkuvat fossiilisilla polttoaineilla. Tuontitavaraa ovat kasvinsuojelu- ja torjunta- aineet sekä säätötekniikan ja ohjausjärjestelmien komponentit. Siemenhuoltomme perustuu osin ulkomaisiin tarjontaketjuihin ja globaalien lajikejalostajien businekseen. Lista on pitkä.

Itse asiassa kotimaista ovat vain viljelijöiden työ ja velat, joihin heitä on ohjannut suuruuteen ja yksipuoliseen viljelyyn perustuva maatalouspolitiikka.

Kaikkien on nyt syytä miettiä, mistä ruoka tulee ja tuleeko sitä jatkossakin ilmaston ja turvallisuus­ympäristön muuttuessa. Huoltovarmuuden kehittä­misessä olennaista on saada alueellisia kokonaisuuksia, joissa tärkeimmät tuotanto­panokset saadaan omalta alueelta.

Itse asiassa bio- ja kiertotalouden uudet teknologiat madollistavat ravinteiden kierrättämisen ja bioenergiatuotannon hyvän huoltovarmuuden edellyttämällä tavalla. Koneidenkin valmistajia löytyy, vielä!

Meillä, jos missään, on vettä ja maata riittävästi siihen, että viljelyjärjestelmät voidaan laajaperäistää ekologisesti ja taloudellisesti kestäviksi. Huoltovarmuus pitääkin saada nykyistä vahvemmin esiin EU:n vihreän siirtymän kansallisiin ohjelmiin, sillä hiilineutraalin yhteiskunnan rakentaminen on maaseutujen mahdollisuus saada työtä ja toimeentuloa aivan uudella tavalla.

Suurin muutos tarvitaan kestävyysajatteluun. Lähtökohtana pitää olla maaseutujen ja taajamien vuorovaikutus, joka ohjaa meidät huolto­varmuuden ja ruokajärjestelmien ymmärtämiseen. Ravinteiden kierrätys, bio­energian tuotanto, moni­muotoisuuden lisääminen sekä hiilensidonta ovat kaikkia yhdistäviä muutosteemoja.

Vain hyvällä yhteistyöllä voidaan varmistaa kestävyysmuutos, jolla turvataan arjen perusasiat maapallon joutuessa yhä useammin vakaviin kriiseihin ja resurssien rajallisuudesta johtuviin ongelmiin.