Lehdissä kirjoitetaan totuuden jälkeisestä ajasta. Parempi olisi puhua neuvottomuuden aikakaudesta. Tai päättämättömyyden ajasta. Budjetin menot ylittävät tulot, hallituksen väristä riippumatta.
Hallitukset ovat jo vuosia turvautuneet 400 vuotta vanhaan, Kustaa II Aadolfin aikaiseen menetelmään. Kyseessä on arrendaattorien, veronvuokraajien käyttäminen.
Joku toiminto, sähköverkot, digitaalinen tiedonsiirto, tiet, sosiaalitoimi keskitetään, yhtiöitetään ja myydään jollekin ulkopuoliselle sisäänrakennettuine monopoli-, läänitys- verotusoikeuksineen.
Menetelmällä tuhotaan samalla kansallisvarallisuutta. Meidän kaikkien yhteistä, sukupolvien aikana työllä ja raatamisella luotua omaisuutta haaskataan muutamalla allekirjoituksella.
Miksi näin kuitenkin tehdään? Etuja on kaksi.
Ensiksi myyntivaiheessa valtio saa mukavan myyntivoiton, hetkellisesti tosin. Toiseksi uusi omistaja, veronvuokraaja, arrendaattori vastaa jatkossa vaikkapa siirtohintojen, lipputulojen tai väylämaksujen reippaasta korotuksesta – käytännössä uusista veronkorotuksesta.
Korotusta ei tarvitse vastuuministerin enää selvittää. Riittää, kun sitä paheksuu.
Kun tämäkään ei riitä, myydyn omaisuuden verotulojahan ei enää ole, luodaan uusia pisteveroja. Niiden, vaikkapa veneveron osumatarkkuus on huono ja tuotto surkea. 1700-luvulla oli käytössä pönkkähamevero. Mielenkiinnolla odotellen veroministerin luovuutta tällä saralla.
Pahin vaikutus tällä vuodesta toiseen jatkuvalla kierteellä on kuitenkin poliittisen uskottavuuden, hallinnollisen legitimiteetin rapautuminen.
Verot on meillä yleisesti mielletty tärkeiksi, yhteisen hyvän tuojiksi, yhteisen turvan rakennepuiksi. Nyt tämä yhteys katkotaan.
Meitä verottaa valtio ja raadollisesti omaksi edukseen toimivat veronvuokraajat. Seuraukset voivat olla hyvinkin ennakoimattomia. Pitkävaikutteisia ne joka tapauksessa ovat.
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.