Euroviisuihin haalarinmitan jäljessä

Kun ensi kertaa kuulin Suomen viisukappaleen, olin myyty. Laitoin autoradion kovemmalle tietämättä, että kyseessä oli Sandhjan viisubiisi. ”Sing it away” oli tarttuva ja lauluääni kantoi.

Siksi olinkin yllättynyt, kun kappaleelle povattiin viisupiireissä heikkoa menestystä. Ensimmäiset säröt iskivät jo harjoituksissa, joissa esitystä moitittiin varovaisesti.

Semifinaaleissa varovaisuudesta ei ollut tietoakaan: ihana Sandhja marssi rohkeasti lavalle ja antoi mennä.

Kompastuskivi olikin yllättäen lavashow. Tausta­laulajat levittäytyivät heilumaan artistin peitoksi. Mieleen tuli lähinnä pirtsakka kevätjuhlatanssi, jonka ainoa tehoste on hiostavan kuuman salin takarivissä parkuva vauva.

Poronnahasta tehty catsuit-asu, jonka ”turkoosi väri kuvastaa Sandhjan karibialaisia sukujuuria ja haalarin etuosan kuviointi karjalaisia juuria” olikin lavalla kuin löysä nahkahansikas, joka ei juuri imarrellut kantajaansa.

Yleviin ajatuksiin rakastuttiin kenties liikaa ja unohdettiin mistä viisuissa on kyse: tyylipuhtaasta ja komeasta showsta.

Nykytekniikka tarjoaisi esiintyjille kättä pidempää: Sandhja olisi voinut vaikka silit­tää virtuaalista yksisarvista, langeta polvilleen konfettisateessa tai laskeutua korokkeelta liekkimeren keskelle.

Miksi ujostella, kun olemme jo nähneet Lordin kanssa, mihin hyvä show voi johtaa?

Kappaleet unohtuvat, mutta enkelin äänellä laulava partasuu, liekeissä rokkaavat hirviöt tai mustia virtuaalisiipiään heiluttava Venäjän Sergey Lazarev ei.