Kirstu muistuttaa rakkaista ihmisistä

Seija Granforsin kodissa Heinolassa on niin paljon huonekaluja, että äidin vanha kapiokirstu on pitänyt sijoittaa pöydän alle.

”Haluan säilyttää vanhaa, ja tällä kirstulla on minulle tunnearvoa, koska se on äidille tehty ja enon tekemä. Eno oli minulle läheinen”, Seija kertoo.

Arkun tehdessään eno oli vasta noin viisitoistavuotias, ja tekovuosi ajoittuu 1940–50-lukujen taitteeseen. Kädentaidot ovat erinomaiset myös Seijan äidillä, minkä havaitsee esimerkiksi Granforsien makuuhuoneen seinää koristavasta kookkaasta rekipeitosta. Nuorena äiti valmisti arkkuun pitsilakanoita, aluslakanoita ja muita tekstiilejä. Vähintään tusina piti olla kaikkea. Arkun vaaleanpunertava väri ja kukkamaalaukset ovat myös hänen käsialaansa.

Seijakin teki kapioita, mutta kapiokirstuperinne ei hänen nuoruudessaan ollut enää ajankohtaista.

Hänen lapsuudessaan arkusta löytyi äidin tekemiä villaneuleita, uutta lapasta ja sukkaa tarpeen mukaan. Myöhemmin äiti piti siellä käsityötarvikkeitaan. Itse hän on koonnut sinne sekalaista tavaraa: On virkattuja tossuja, lajitelma kangasnenäliinoja ja edesmenneen anopin aloittama pitsinvirkkuutyö, on vuoroaan odottavia käsitöitä. Ja satakunta patalappua.

Seija tunnustaa olevansa intohimoinen keräilijä. Kerrostalokodin tilat ovat kuitenkin rajalliset.

”Tykkään kaikesta vanhasta. Jos asuisin jossain maalaistalossa, täyttäisin sen vanhoilla huonekaluilla.”

Kirstu on alkuperäisessä asussaan, mitä nyt saanut vähän kulumia kylkiinsä. Toisen saranan kohdalle joku on kyllä naputellut pieniä nauloja vahvistukseksi. Kannen eno on taivuttanut vanerista, muuten kirstu on höylättyä lautaa, ja kantokahvat ovat metalliset.

”Eno on ollut osaava mies. Hän oli myös taitava länkien tekijä, hän kiersi niitä myymässä pitkin Etelä-Suomea ja kengitti hevosetkin”, Seija muistelee.