Maanomistajia on kuultava ennallistamishankkeissa − erityisen tärkeää se on nykyisessä maatalouden heikossa kannattavuustilanteessa

EU:n ennallistamisasetuksen käytännön toimista ja vaikutuksista keskustellaan aktiivisesti osana EU:n biodiversiteettistrategiaa. Asetuksen tavoitteena on ennallistaa jopa 30 prosenttia Euroopan maa- ja vesiekosysteemeistä.

Huoli luontokadosta ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta ovat yhteisiä asioita. Tavoite on kääntää luonnon kehitys positiiviseksi vuoteen 2030 mennessä. Ympäristöministeriön toimenpidelistalla mainitaan ainakin suo-ojien tukkiminen, joki- ja purouomien palauttaminen kohti luonnontilaa, laidunnuksen palauttaminen perinteisesti laidunkäytössä olleille alueille ja kuusten poistaminen lehdoista.

Energiaturpeesta luopuminen on vapauttamassa suuren määrän turvetuotantoalueita muuhun maankäyttöön. Oikeudenmukaisen siirtymän rahaston (JTF) puitteissa on mahdollista rahoittaa muun muassa entisten turvetuotantoalueiden ennallistamisia. Keskusteluista saa sen vaikutelman, että osa metsäväestä metsittäisi kaiken, osa maatalousväestä tekisi pelloksi kaiken ja osa ympäristöväestä ”vettäisi” kaiken.

Kiinnostus aurinko- ja tuulivoiman tuotantoon entisillä eteläpohjalaisilla turvetuotantoalueilla on kasvanut kirjoittajien viimevuotisen Suolehden artikkelin mukaan. Entiset turvetuotantoalueet ovat usein syrjäisiä ja ihmisen voimakkaasti muokkaamia, jolloin uusiutuvan energian tuotanto olisi hiiliviisasta soiden jälkikäyttöä. Monet intressit pitäisi siis sovittaa yhteen.

Nykyisessä maatalouden heikossa kannattavuustilanteessa on tärkeää kuulla maanomistajia. Land Use Policy -sarjan artikkelissa (Laasasenaho, Lensu, Rintala ja Lauhanen 2017) metsitys oli toivotuin soiden jälkikäyttömuoto Soinin, Ähtärin Alavuden ja Kuortaneen maanomistajien mielestä. Myös energiakasvituotanto ja maatalous korostuivat kyselyssä. Maaomistajat haluavat omistamiltaan alueilta taloudellista tuottoa, mutta saako vettämisestä rahaa?

Keskusteluissa tahtoo myös unohtua, jotta turvetuotantoalueet on tehty karuista, paksuturpeisista rämeistä ja nevoista eikä avovesiekosysteemeistä. Toki ”vettämällä” entisen suopohjan hiilidioksidipäästöt vähenisivät ja metaanipäästöjä tulisi tilalle. Suopohjilla ja metsäojitusalueilla tulisi minimoida kasvihuonekaasupäästöjen pohjavesipinnan säätelyllä.

Emme tiedä, miltä ”vetetty” turvetuotantoalue näyttää 50 vuoden päästä, koska suo on koko ajan muuttuva ekosysteemi. Toisaalta tiedämme, että maankohoamisen myötä monta suolampea on muuttunut maaekosysteemiksi.

Maa- ja metsätalousministeriön Nappaa hiilestä -ohjelman UusiSuo -hankkeen työpajassa tuli esille käytöstä poistetun turvetuotantoalueen hybridikäyttö. Noin 30 hehtaarin nevasta osan voisi metsittää, osan ottaa maatalouskäyttöön, kosteikkoviljelyyn tai pajunkasvatukseen. Vetiset allikot voisi jättää maisemaa elävöittämään.

Vesilain mukaan erilaiset vesistöjärjestelyt tarvitsevat luvat. Niillä ei saa aiheuttaa naapureille haittaa esimerkiksi yläpuolisen metsäojitusalueen kuivatusta estämällä. Eteläpohjalainen tilusrakenne luo turvesoiden jälkikäytölle omat haasteensa, jos maanomistaja haluaa kunnostusojittaa puustoisen rämeen, ja rajanaapuri ennallistaa puuntuotantoon sopimattoman ojitusalueensa. Tuleeko sellaisista alueista, joilla maanomistajien intressit ovat ristiriidassa, vuosien hallinnollinen kiistakapula?

Metsiä ja ilmastonmuutosta koskeva keskustelu on painottunut hakkuumääriin. Metsien monikäyttö on jäänyt ilmastoväännöissä taka-alalle. Joensuulaisten tutkijoiden mukaan hakkuut osaltaan edesauttavat valoa tarvitsevien mustikan ja puolukan marjomista. Kesäsäät toki vaikuttavat metsämarjasatoihin, mutta eivät marjat ryteiköissä kasva.

Etelä-Pohjanmaalla mustikoita, puolukoita ja suomuuraimia on voinut poimia ojitusmetsistä. Ruotsin maatalousyliopistolla toukokuisella Uumajan vierailulla kuultiin sikäläisistä metsäkeskusteluista. Länsinaapurissa on puhuttu metsäojitusalueiden ”vettämisistä”. Eivät metsämarjat vedessä kasva, joten laajempaa metsien monikäyttönäkemystä tarvitaan keskusteluissa. Monioptimointia tavoitellaan muun muassa juuri perustetussa Etelä- ja Keski-Pohjanmaan turvemaiden kestävän käytön osaamisklusterissa.

Ilmastonmuutoksen torjunta on yhteiskunnallinen haaste, jossa maankäyttösektorilla on tärkeä asema suovaltaisessa Suomessa. Tarvitaan yhteiskunnallisia kompromisseja, joissa maanomistajien ja kansallisen huoltovarmuuden tarpeet otetaan huomioon.

Risto Lauhanen

MMT, dosentti, erityisasiantuntija

Kari Laasasenaho

FT, erityisasiantuntija

Seinäjoen ammattikorkeakoulu