Yliopistojen rahoitusmalli suosii julkaisemista kansainvälisesti. Se tarkoittaa artikkeleita ja kirjoja englanniksi.
Julkaisut on Suomessa luokiteltu tasoihin: numero kolme on arvostetuin ja numero yksi on juuri ja juuri kelvollinen. On myös luokka nolla, mutta sen merkitys on minimaalinen. Siihen on kelpuutettu suurelle yleisölle tarkoitetut artikkelit. Esimerkiksi tämä kirjoitus kuuluu nollaluokkaan, jos siihenkään.
Brittiläisen yhteiskuntatieteilijän ei tarvitse ajatella kansainvälisyyttä, sillä hän kirjoittaa omasta yhteiskunnastaan omalla äidinkielellään. Suomalaisen kollegan on kirjoitettava muulla kuin omalla äidinkielellään ja kytkettävä tutkimusasetelma anglosaksisten maiden katsannosta kiinnostavaan yhteyteen. Välttämättä se ei ole tähdellinen Suomen kannalta.
Tieteellisen vaikuttavuuden huipuksi lasketaan myös yhteiskuntatieteissä pääsy kolmostason lehteen. Niissä muutama kymmenen omissa abstraktioissaan hekumoivaa tutkijaa viittaa uudelleen ja uudelleen toistensa teksteihin. He määrittelevät ylipappeina tieteellisyyden kriteerit.
Suurilevikkisessä lehdessä tai sosiaalisessa mediassa kirjoittava saa parhaimmillaan satoja tuhansia lukijoita ja herättää kansalaisia ja päättäjiä ajattelemaan uudistuneesti, mutta tällaiselle vaikuttavuudelle ei anneta arvoa. Se on nollaluokkaa.
Yhteiskuntatieteilijät on pakotettu samoihin sääntöihin kuin kovien luonnontieteiden edustajat. Luonnontieteiden tutkimusongelmat ovat yleispäteviä. Yhteiskuntatieteissä pyrkimys yleispätevyyteen johtaa yhteiskunnallisesta todellisuudesta vieraantumiseen, todellisen vaikuttavuuden hukkaantumiseen ja tieteellisen mielikuvituksen kaventumiseen.
Konkreettista yhteiskuntatutkimusta vierastaville tämä sopii. Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedepolitiikan kellokkaat siunaavat kehityksen seuraamalla katseellaan kansallisen yhteiskuntatieteen hiipumista.
Yliopisto-opetus perustuu tutkimukseen. Ongelma on, että myös yhteiskuntatieteissä arvostetaan kohtuuttomasti mitäänsanomattomuuksilla englanniksi keikaroivaa tutkimusta. Tämä on johtamassa yhteiskuntatieteen opetuksen kapenemiseen.
Opetus liitää käsiteavaruuksissa, vaikka opiskelijat tarvitsisivat käytännön esimerkein ryyditettyjä valmiuksia oman ammatillisen osaamisensa kehittämiseen sekä teorian ja käytännön vuorovaikutuksen ymmärtämiseen.
Professorinimityksissä korostuvat edelleen ylivertaisesti tutkimusansiot. Onnettomasti opettava yltää kevyesti professoriksi, jos hänellä on vain riittävästi englanninkielisiä ylimmän tason julkaisuja. Edelleen puhutaan opetusvelvollisuudesta. Opetuksen minimointi on yliopistoissa turhan usein ylin tavoite.
Liian monet yhteiskuntieteiden professorit kuvittelevat opettavansa tulevia tutkijoita, vaikka useimpien opiskelijoiden mielissä siintää aivan muunlainen ura. He tavoittelevat mielenkiintoisia tehtäviä kansallisessa ja kansainvälisessä hallinnossa, yrityksissä ja kansalaisjärjestöissä
Opiskelijoiden ammatilliset valmiudet uhkaavat jäädä vajavaisiksi, koska heidän opettajansa eivät osaa tai halua tehdä riittävästi käytännön kytkentöjä.
Uhkana on yhteiskuntatieteistä valmistuneiden kykenemättömyys käydä vuoropuhelua yhteiskunnan kanssa. Suomen kehittäminen häiriintyyy, kun ei enää osata kytkeä teoriaa käytäntöön.
Ehkä jo lähitulevaisuudessa on oikeutettua kysyä: Mikä on yhteytensä todellisuuteen kadottaneen ja vain englantia puhuvan yhteiskuntatieteen olemassaolon oikeutus?
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.