Kolme pientä sanaa

Tällä viikolla mielessäni on toistuvasti pyörinyt kansallisrunoilijamme Eino Leinon Laulajan laulu -runosta pieni pätkä:

Me laulamme kehdosta hautahan.

Kuin’ kauan, tiedä emme.

Paras aina ois sointunsa sommittaa

kuin oisi se viimeisemme.

Tuo runo pälkähti päähäni alkuviikolla, kun tapasin surevia omaisia, jotka pohtivat, että tiesiköhän heidän poisnukkunut läheisensä, kuinka rakas hän oli heille ollut.

Samana päivänä erään toisen vainajan omaiset taas kertoivat, etteivät he tunteneet vainajaa ollenkaan, vaikka lähisukua olivatkin, koska aina oli ollut niin kiire, etteivät he olleet ehtineet tutustua häneen. Nähdään ensi kuussa, ensi kesänä sitten, joskus myöhemmin! Mutta nyt yhtä äkkiä olikin liian myöhäistä. Ei tullut ensi kuuta tai ensi kesää.

Voi kun sitä oppisikin sen taidon, ettei siirtäisi asioita huomiseen tai eläisi tulevaisuudessa, vaan osaisi tarttua hetkeen. Tehdä NYT niitä asioita, joista nauttii, tai sanoa ne sanat ääneen, jotka syvällä sisimmässään tuntee.

Voi kun osaisi osoittaa välittämisen ja kiintymyksen niin hyvin, ettei koskaan tulisi sitä tilannetta, että joutuisi miettimään, että tiesiköhän tuo ihminen, kuinka paljon hän minulle merkitsikään.

Teoilla me voimme osoittaa jo paljon rakkaillemme, ilmaista kiintymystämme ihan arkisillakin asioilla, kuten tiskaamalla astiat toisen puolesta tai vaihtamalla autoon renkaat. Mutta jokainen meistä myös kaipaa kuulla ihan konkreettisina sanoina sen, että joku rakastaa häntä tai arvostaa häntä.

Ikinä ei saisi olla niin kiire, etteikö kerkeäisi kehua työkaveriaan hyvin tehdystä työstä, sanoa lapsilleen tai puolisolleen rakastavansa heitä tai kertoa ystäville kuinka paljon he merkitsevät.

Olisiko tänään se päivä, kun sinä raivaat kiireen keskelle aikaa osoittaaksesi tunteitasi? Soitto äidille? Korvaan kuiskattu rakkaudentunnustus? Tekstiviesti kaverille? Ettei vain kävisi niin, että ne sanat jäävätkin sanomatta.