Kaipuu paratiisiin

Kaduilla kaikuu. Poissa ovat kiireiset askeleet, autojen hyrinä ja puheensorina.

Jos huvittaisi, voisi vaikka heittäytyä jalkakäytävälle makaamaan, eikä kukaan kiinnittäisi siihen mitään huomiota. Poliisienkin työt ovat jossain ihan muualla. Kaupunki on kuin tyhjäksi laastu. Vain muutama satunnainen turisti ihmettelee autiutta.

Tuttu maanviljelijä kertoi perheensä nauttivan vuotuisesta reissustaan pääkaupunkiin joka juhannus. Kun Helsingin hälinä normaalisti ahdistaa maaseudun rauhaan tottunutta, on juhannus mainio ajankohta tutkailla kaupunkia. Eipä tarvitse tuskailla ruuhkissa ja etsiä turhaan parkkipaikkaa.

Tiet kaupungin suuntaan ovat juhannusruuhkien aikaan avoimet. Sillä juhannuksena, jos milloin, suomalainen kaipaa juurilleen maaseudulle. On päästävä veden ääreen, tuijottelemaan tulta. Vain koivuntuoksuinen juhannusidylli on se oikea, satoi tai paistoi.

Pääkaupungissakin elämä juhannuksena löytyy koivujen katveesta, veden ja tulen ääreltä: Seurasaaren juhannustulilta, merenrannoilta ja siirtolapuutarhoista. Keskikesän juhlaa halutaan viettää luonnon helmassa mahdollisimman kaukana kaupungin katkuista.

Juhannukseen kiteytyy suomalaisen sydämen maalaisuus, ikuinen kaipuu paratiisiin. Ja Suomen lyhyen kesän kaiho.

Siksi on pakko päästä paratiisiin, ainakin hetkeksi. Ellei sitten satu asumaan siellä.