Ihminen on unohtunut

Ennen vanhaan tuossa sotien jälkeen elettiin ainakin syrjäkylillä vaatimattomammissa oloissa. Jossain metsän keskellä oli pientila, muutama hehtaari peltoa ja pieni mökki. Niissä asui usein suurikin perhe ja lapsia saattoi olla paljon. Toimeenkin tultiin kun navetassa oli muutama lehmä ja kenties lampaita ehkäpä sika. Lampaista saatiin lämpimiä vaatteita lapsille ja aikuisille ja siasta ruuanjatketta.

Hevonen kuului entisaikana liki jokaiseen talouteen. Kesäisin tehtiin hevosella peltotyöt ja talvisin ajettiin yhtiöiden savotoissa metsäajoja.

Toimeen tultiin, pulaa ei ollut ainakaan puutteesta. Töitä ja puuhaa oli kaikille. Ihmiset olivat tyytyväisiä, jos oli lämmintä mökissä ja ruokaa henki­pitimiksi. Eipä sitä tarvinnut ennalta sopia jos iltakylässä käytiin naapurissa. Nykyään on toisin, sinun soitettava ja sovittava, sopisiko tulla turisemaan naapurin kanssa?

Kylän raitilla vanhempi väki vielä nostaa kättä tuttuja nähdessään, saattaa joku pysähtyä jopa juttelemaan. Mutta useimmiten nuoret kävelevät ohi, eivätkä ole näkevinäänkään, vaikka ovat tuttujen jälkeläisiä.

Kun seuraa noita lehtien tekstiviestipalstoja olen tullut siihen tulokseen, vaikka nykyään on yllin kyllin kaikkea ja olevinaan kaikki muukin hyvin, niin eipä taida montaa olla, jolla ei olisi valittamista. Jos ei nyt omista niin ainakin toisten asioista.

On menty tämän hyvinvoinnin ja teknologian kanssa mielestäni jo todella liian pitkälle – on unohtunut se tärkein, ihminen.