Haloo!

Hei! Haloo! Mä oon tässä!

Mä vaan yritin sanoa sulle että...

Niin, sitä mä yritin sanoa sulle, että...

Voisitko sä nyt laittaa sen puhelimen pois ja keskittyä hetken? Olla tässä mun kanssa.

No nyt mä jo unohdin mitä mun piti sulle sanoa...

Ai niin sitä, että puhuin Tommy Hellstenin kanssa kiitollisuudesta ja läsnäolosta. s. 36.

Puhuttiin siinä sivussa myös siitä, mitä noi älypuhelimet tekee meille.

Tai eihän ne tee meille mitään. Me itse tehdään se juttu. Kadotaan jonnekin.

Tommy Hellstenin mukaan puhelimet on pahimmillaan päihde. Niiden avulla me pyritään pois tästä todellisuudesta.

”Läsnäolon tila on meille tukala, siksi me turvaudutaan puhelimeen. Mutta ei me olla sielläkään. Jos yrittää olla kaikkialla, ei voi olla missään”, Hellsten sanoo.

”Me kadotaan. Me kadotetaan itse itsemme. Siinä on sama mekanismi kuin alkoholissa. Siinä on kyse riippuvuudesta.”

Älypuhelin on hieno vempele, mutta se on vähän niin kuin tuli: hyvä renki, mutta huono isäntä.

”Puhelin ei tule käteen ja avaudu, se on valinta”, terapeutti muistuttaa.

Niinpä. Puhelin on mahtava väline viestitellä kaukana olevien ihmisten kanssa, kertoa kuulumisia seurapiireille somessa, tarkistaa tietoja, lukea uutisia, pysyä kartalla ja puhua pitkän matkan päässä olevalle läheiselle.

Mutta silloin kun läheinen on siinä vieressä ja kaipaa huomiota, pistetään se puhelin pois.

Ei kadota minnekään.

Ollaan läsnä tässä nyt.

Kohdataan.

P.S. Joskus on hyvä kadota. Unohtaa kavala maailma ja mennä vaikka sinne missä suopursut kukkivat kesällä. s. 20.