Kun äiti hihkuu nostalgiaa, teini tihkuu myötähäpeää

Minulla on molemmissa autoissani melko surkeat radiot. Lisäksi ajan paljon melko surkeilla, syrjäisillä teillä, joilla parhaiten kuuluu Radio Nova. (Mikä siinäkin muuten on? Mihin asti ihmisen pitää matkustaa, että se lakkaa kuulumasta?) Onneksi Radio Novalla on Retroperjantai. Timanttista jyystöä.

Ollaan teini-ikäisen tyttären kanssa autossa, ja Ice MC:n Think about the way -kappale vuodelta 1994 alkaa soimaan. Siinä on pitkähkö intro, no, tosiboomerit tietää. Ja minäpä olen niin ajan, eli 90-luvun, hermolla, että tiedän, missä kohtaa intro yllättäen katkeaa: ”Boomdigidigidigibangdigibang!”

Odotan henkeäni pidätellen oikeaa hetkeä ja kajautan ”boomdigit” ilmoille juuri samaan aikaan laulajan kanssa. Sitten katson silmät loistaen teiniin, koska tuo nyt oli mielestäni ihan sairaan siistiä. Jos olisin saanut teinin ilmeestä kuvan, laittaisin sen tähän yleisenä varoituksena kaikille: Tuo ei ollut siistiä. Yhtään.

Jos pelkääjän paikalla olisi istunut nuoruudenystäväni Paula, olisimme huutaneet ”boomdigidigidigibangdigibang” samaan aikaan, ja se olisi ollut molempien mielestä siisteintä ikinä. Sitten olisimme muistelleet, miten tanssimme Ice MC:n tahtiin Kultakiven leirintäalueen Rainbow-diskossa, ja miten ennen oli kaikki paremmin, kun lonkeroa juotiin lasipullosta.

Omien lasten saavuttamat virstanpylväät – rippikoulu, mopoikä, vanhojentanssit, autokoulu – saavat tällaisen tätiintyvän ihmisen muistelemaan omia vastaavia kokemuksiaan. Ja voi, miten paljon hauskoja ja haikeita muistoja sieltä tulviikaan!

Valitettavasti nämä muistot nousevat aina pintaan juuri oman nuorison seurassa.

Nuoriso ei siis todistetusti halua kuunnella ysäripoppia, joka toki onkin enimmäkseen ihan kamalaa, ellei siihen sisälly tunnemuistoja.

Mutta se, mitä nuoriso haluaa kuunnella vielä vähemmän kuin Ice MC:tä, on äitinsä muistelot omasta teini-iästään. Pakotan heidät silti välillä kuuntelemaan, molempia. Voivat sitten itse esitellä omalle jälkikasvulleen vaikka 15-vuotiaana tekemiään TikTok -videoita, ja katsoa, kun kakaroiden silmät pyörähtävät päässä ympäri pelkästä myötähäpeästä.

Sellainen on elämän kiertokulku, ja näin syntyy ylisukupolvinen häpeän jatkumo.

Nostalgisointi on joka tapauksessa suurimmaksi osaksi melko yksinäistä puuhaa. Kun näet jonkin esineen, joka vie sinut takaisin lapsuus- tai nuoruusmuistoihin, saat useimmiten mennä sinne muistoihisi aivan yksin.

Sille, joka ei ole ollut samaan aikaan samassa paikassa, tuo esine ei merkitse mitään. Tai vaikka toinen olisi elänyt kanssasi samaa lapsuutta, hänen kokemuksensa saattaa olla niin erilainen, ettei yhteisiin tunnemuistoihin koskaan päästä.

Se, että saa kokea jotain tärkeää toisen ihmisen kanssa, on jo itsessään hienoa. Mutta se, että voi palata saman ihmisen kanssa yhteiseen muistoon, on harvinaista, ihanaa ja arvokasta.

Kuulin, että ystävälläni on autossan c-kasettisoitin. (Kyllä! Jonnet ei tajuu miten siistiä!) Minulla on kasetit. Alan aavistaa, että tulossa on iltojen ilta.