”Ei osaa kirjoittaa”, lukee evakkomatkalla kuolleen sukulaismummoni kohdalla kirkonkirjassa

Anna Nikiforintytär ei osannut kirjoittaa.

Se selviää digitoidusta kirkonkirjasta, johon on kirjattu tieto Annan kuolemasta. Törmäsin siihen sukututkimusta tehdessäni.

Runsaan 80 vuoden ikäisenä kesken evakkomatkan väsyneen Annan kuolinsyyksi on merkitty vanhuuden heikkous, ammatiksi talollisen leski.

Sitä Anna oli ollut jo pitkään. Hän oli edesmenneen aviomiehensä toinen vaimo ja tätä selvästi nuorempi.

Mies oli kuollut tapaturmaisesti vuosikymmeniä aiemmin. Hänen noin nelikymppisenä kuolleen ensimmäisen vaimonsa kuolinsyytä en kirkonkirjoista löytänyt.

Annalta jäi kuollessaan kolme lasta. Hänet haudattiin evakkomatkan varrella hautausmaalle. Ainakin yksi Annan lapsista oli kuollut ennen äitiään. Kuolinsyytä hänellekään en löytänyt.

Vanhojen kirkonkirjojen niukkasanaisista kirjauksista löytyy monenlaisia muitakin, välillä epäselväksi jääviä ihmiskohtaloita.

Rippikirjoihin, syntyneiden ja kuolleiden luetteloihin ja vihittyjen luetteloihin kätkeytyy paitsi nykyisin harvinaista nimiperinnettä myös historiaa, joka tuntuu kaukaisemmalta kuin todellisuudessa on.

Isoja perheitä, joissa lapsia syntyy paljon ja kuolee ennenaikaisesti. Samannimisiä ja lähes samanikäisiä serkuksia niin paljon, että sukua selvittäessä saa olla tarkka, ettei erehdy henkilöstä.

Lyhyitä elämiä, joiden päättymisen syyksi on usein merkitty vain kuume. Seassa vanhaksi eläneitä, joiden osana oli haudata iso osa perheestään.

Kirjanpito on samaan aikaan yllättävän tarkkaa ja turhauttavan epätarkkaa. Syntymävuodet ja nimien kirjoitusasutkin voivat heitellä eri kirjausten välillä.

Usein tunnistamisessa hyödyttää ennen kaikkea patronyymi eli isännimi.

Anna oli vastaan tulleista henkilöistä ensimmäinen, jota koskevista merkinnöistä löysin myös tiedon kirjoitustaidosta.

Ehkä tieto on muiden kohdalta jäänyt kirjaamatta sattumalta, tipahtanut pois jossain digitoinnin vaiheessa tai merkitty vain sellaiseen kirjaukseen, joka ei ole vielä osunut silmiini.

Tai sitten Anna sattui elämään juuri sellaisessa historian taitekohdassa, jossa kirjoitustaito nähtiin tärkeäksi, mutta ei ollut vielä itsestäänselvyys.

Anna kuoli mummoiässä samoihin aikoihin kuin minun isovanhempani syntyivät. Tuossa vaiheessa kuusivuotinen kansakoulu oli ollut pakollinen Suomessa jo parikymmentä vuotta.

Maailma on sittemmin muuttunut paljon. Nyt perheet ovat pieniä, mutta lapsikuolleisuus onneksi vähäistä. Kirjanpito tarkkaa, ja kuume enää harvan kuolinsyy.

Sotaa pakenevia on valitettavasti nytkin, vaikka he tulevatkin Karjalaa kauempaa.

Ja Annan kaukainen, lastenlasten lastenlasten ikäluokkaa edustava sukulaispoika kirjoittaa jopa ammatikseen.

Uskoisikohan Anna?