Mikä siinä on niin vaikeaa?

Kysyn neljännen, ehkä jo viidennen kerran jälkikasvulta ruokapöydässä, että joko on maha täynnä vai otatko lisää. Vastaus­ta ei kuulu, vaikka lapsi on selvästi kuullut kysymyksen. Kun lopulta saan vastauksen, se on epämääräinen murahdus, josta ei voi tulkita kyllä- tai ei-sanaa hyvällä tahdollakaan.

Puolison aikataulut muuttuvat niin, että ne vaikuttavat kaikkien muidenkin perheenjäsenten suunnitelmiin. Sen sijaan, että asiasta ilmoittaisi heti, saan kuulla asiasta sivulauseessa ja vähän viime tipassa.

Merkkaan perhe­kalenteriin oman menon, mutten ota siihen liittyviä yksityiskohtia puheeksi. Päivän lähestyessä ihmettelen, kun toinen ei tiedä mistä on kysymys ja mitä se vaatii häneltä.

Mikä siinä on niin vaikeaa? Vastata selkeästi kysymykseen, kun sellainen esitetään. Ilmoittaa suunnitelmistaan ja niiden muutoksista välittömästi myös puolisolle.

Perheenjäsenten välinen kommunikaatio on varmasti viestinnän vaikein laji. Missään muussa viestinnässä ei tapahdu niin paljon olettamuksia ja väärinkäsityksiä. Istutaanpa sitten vierekkäin sohvalla tai viipotetaan omissa menoissa, niin yhteydet ovat jatkuvasti laatua rikkinäinen puhelin. Asia ei joko mene perille ollenkaan tai siihen ei reagoida millään tavalla.

Hämmentävintä tässä on se, etten viestinnän ammattilaisena ole itse sen parempi, vaikka tunnistan perheen sisäisen kommunikaation ongelmakohdat.

Silti kaikki timanttinen osaaminen tipahtaa kotioven kynnykselle, josta sen seuraava aamuna töihin lähtiessä noukkii taas mukaan kuin valmiiksi pakatun matkalaukun. Eihän suutarin lapsellakaan ole kenkiä, joten onko yllätys, että viestintä­ammattilaisen kotona hallitsee kommunikaatiokaaos.