Kumpi voittaa, Esa Pakarinen vai tekoäly?

Tässä yhtenä päivänä huomasin istuvani tiellä. Napotin perstanturissa ja katselin minut kyydistään kipannutta kelkkaa, jonka perälauta katosi vikkelästi mutkan taa näkymättömiin.

Näin kävi kuitenkin vain kuvainnollisesti. Huomasin nimittäin, ihan yllättäen ja varoittamatta, pudonneeni kehityksen kelkasta. Kyllä se vähän sielua raapaisi, koska olen jääräpäisesti pitänyt itseäni maailmaa ihan virkeästi tarkkailevana keski-ikäisenä retaleena.

Mutta näin vaan kävi, että osuin istahtamaan seurueeseen, joka tarinoi asiantuntevasti tekoälystä. He puhuivat sen suomista mahdollisuuksista suurella asiantuntemuksella – aivan kuin olisivat tarinoineet vasta syödystä, vielä suussa makuna tuntuvasta makaroonilaatikosta.

Minä raukka kuuntelin sujuvasti, kysyin jotain väliin ja sain vastauksia, joille nyökyttelin ymmärtämättömyyttäni salaillen.

Sitten lähdin nolona kotiin ja mietin, että onhan se nyt jumalauta otettava ajassaan elävän ihmisen selvää sellaisesta asiasta kuin tekoäly. Pakko on ottaa, kerran se nyt niin kuumaa hottia on.

No eipähän mitä, ottamatta jäi. Unohdin koko asian, kun aloin opetella erästä konserttia varten muutamia minulle ennestään tuntemattomia Esa Pakarisen biisejä.

Jokusen viikon kuluttua satuin kuitenkin toiseen porukkaan, edellistä tutumpaan. Siellä muuan otti tekoälyn jälleen puheeksi ja kysyi, tahdoimmeko kuulla mitä tekoäly meistä läsnäolleista tiesi. Tottahan tahdoimme.

Kaikki koolla olleet olivat tehneet julkisia töitä. Sellaisia, jotka ovat jättäneet internetin ihmemaahan mainintoja. Pistimme rampan kalkattamaan ja tekoäly naputteli uramme, työmme sekä siihenastisen elämämme vuolaaseen pakettiin.

Paketti piti sisällään yhdeksänkymmentäprosenttisesti paskaa. Faktat olivat vääriä, mutta toisaalta aivan hulvattomia – testauksemme viihdearvo oli valtava ja ylenpä meitä nakratti.

Vielä tapaamisestamme kotiin ajellessanikin mietin, että tekoälyhän se vasta veitikka on. Niin heitteli hulvatonta juttua vakavalla naamalla kuin Eemeli-vainaa aikanaan.

Sitten googlailin aihetta enempi ja vakavoiduin. Totesin tekoälyn olevan muutakin kuin vitsi. Sillä on puolensa. Se voi ryökäle olla monessa asiassa vakavasti otettava kaveri.

Mutta ajattelin minä vähän siihenkin malliin, että hyvästä rengistä voi olla isännäksi päästessään kaikenlaista harmia.

Vaan tämähän ei jää tähän. Kas kävi niinkin, jotta tekoälyä arsinoituani aloin miettiä, kuinka monista muista puheenaiheista olen totaalisen pihalla.

Minä en harrasta Instagrammia, TikTokkia ja mitä muita kutaleita niitä nyt on, Snäppejä tai näitä. Spotifykin puuttuu. En suuremmin katso kansainvälisiä suoratoistopalveluiden sarjoja ja häpeäkseni joudun myöntämään, etten osaa laulaa mukana edes Käärijän euroviisukappaletta.

Facebookissa kyllä roikun, joskus uutterammin ja joskus laiskemmin. Mutta se kuuluu olevan jo aikaslailla lääst ­siisonia.

Minulla ei ole puhelimessani maksusovellusta eikä sormessani älysormusta. Älykellokin jäi laatikkoon kieltäydyttyään laskemasta juoksumatolla ottamiani askelia. Äänikirjojakaan en osaa kuunnella – en yksinkertaisesti osaa nauttia kirjoja kuin kansien välistä.

Nämä asiat tajusin kerralla ja säikähdin, ihan leikittä. Huomasin, etten ole yksin pudonnut kehityksen kelkasta, vaan eksyneeni jopa sen jättämiltä urilta jo hyvän aikaa sitten.

Kyllä oli ihan siitä siihen, että en joutunut etsimään paperipussia ja hyperventiloimaan.

Sitten rauhoituin. Opettelin ne entuudestaan oudommat Pakarisen rallit ja huomasin oppivani uutta vielä verrattain helposti.

Huojentelin itseäni ajatuksella siitä, että varmasti pääsisin sinuiksi myös karanneen kehityskelkan minulle tuntemattomaksi jääneistä matkatavaroista.

Ihanpa jo mietin, mistä päästä aloitan ja päätin alkaa siitä, mitä ilman en yksinkertaisesti pärjäisi.

Mietin lisää ja totesin pärjänneeni tähänkin saakka ilman mitään minulle vieraiksi jääneistä uudisjutuista. Annoin tekoälyn olla ja pistin Esa Pakarisen LP:n soimaan.

Antaa kelkan kulkea ja vetää lastinsa. Se on kelkan homma.

Ei minun.

Sitä paitsi Esa Pakarinen laulaa varmasti paremmin kuin tekoäly.

Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.