Joutuuko maaseutu pelastamaan maailman?

Kirjainyhdistelmä IPCC on nyt ollut näyttävästi tapetilla. On annettu varsinainen tuomiopäivän ilmastoprofetia.

Punavuoren kulmakahvilassa soijalatten äärelläkin asiaa lienee varmaan jo pohdittu. Niissä samoissa piireissä, jotka omien kommenttiensa perusteella ovat nähneet maaseudulla asuvat lähinnä ahdasmielisinä kyttääjinä.

Kuitenkin tämä syvästi halveksittu maaseutu ja varsinkin sen maa- ja metsätaloustuottajat ovat nyt ydinasemassa tämän sotkun selvittämisessä. Ne samat, jotka jatkuvasti joutuvat toimimaan laskevien tukien, kiristyvien tuotantovaatimusten, paikallaan junnaavien tuottajahintojen ja tuotantopanosten kohoavien hintojen ristipaineessa.

Ei hiili sitoudu ilmasta asfalttiin, vaikka kuinka toivottaisiin. Se sitoutuu kasveihin, heiniin, pensaisiin ja puihin.

Tavoista hoitaa metsää voidaan olla montaa mieltä, mutta varmaa on kuitenkin, että metsä kasvaa parhaiten, kun sitä hoitaa. Ja se kasvu sitoo hiiltä.

Vaikka omistajan tavoite on mahdollisimman suuri tukkiprosentti, niin riippumatta kasvatustavasta aina tulee myös sellaista puuta, joka ei täytä tukin mittoja. Näistä sitten tehdään haketta, sellua, paperia ja uuden polven biodieseliä.

Nämä ovat sitä ainesta, joka soveltuu huonosti rakentamiseen.

Rakentamiseenhan puu onkin mitä parhain raaka-aine. Siinä vaiheessa, kun oikein rakennettu puutalo alkaa vasta kunnolla asettua, rupeaa betonitaloon jo ilmestymään ensimmäisiä halkeamia. Miksi ihmeessä rakentaa talo 50 vuodeksi, kun voi kerralla rakentaa sadaksi, jopa kahdeksisadaksi vuodeksi.

Aurinkosähkö on suhteellisen helppo ratkaisu. Hinta on tullut vauhdilla alaspäin, ja sähköä voi ahkera saada vähän talvellakin.

Ilahtuneena olen huomannut, että yhä useammalle katolle moisia on asennettu. Uusia akkuteknologian läpimurtoja odotellessa joutuu tosin ylijäämäsähkön myymään omalle sähköyhtiölleen pilkkahintaan.

Maalla bioenergia menee vauhdilla eteenpäin. Koskakohan siellä kulmakahvilassa mahdetaan ryhtyä tyhjistä puheista oikeisiin tekoihin?