Oman suvun perintö kiinnostaa

Karoliina Järvinen ilahtui ikihyviksi saadessaan omaan taloonsa Hollolaan vanhan arkun, joka on perimätiedon mukaan kuulunut hänen isänsä äidinäidille. Hän on alkanut nähdä uusin silmin arkun, josta ei ennen välittänyt.

”En tykännyt siitä, kun se oli niin kamalan värinen. Isä oli maalannut sen raikkaan punaiseksi ja laittanut kannen kulmiin raudat”, Karoliina kertoo.

Autonasentajana Karoliinalla pysyvät työkalut käsissä. Ensimmäiseksi hän hioi maalin pois ja käsitteli pinnan puuvahalla. Siitä tuli ruskeaa värisävyä.

Karoliinan mielestä kunnostukset ja maalaukset voi ajatella elämän jäljiksi. Hyvin säilynyt kirstu on nähnyt monenlaista aikaa. Kannessa on vuosiluku 1804. Suomi oli silloin Ruotsin vallan alla, itsenäisyyteen oli pitkä matka.

”Kun tämä on todella vanha ja on ollut omalla suvulla, niin se kiinnostaa.”

Karoliina on kuullut vasta pätkän sieltä täältä arkun salaperäisistä vaiheista. Nimikirjaimista hän ei ole päässyt selvyyteen. Ensimmäinen kolmesta kirjaimesta viitannee joka tapauksessa arkun saajan etunimeen, seuraava hänen isänsä etunimeen ja viimeinen sanaan dotter eli tytär.

”Kapiokirstuna se on ollut.”

Arkun sisäkansi on valkoinen, niin kuin vanhoissa kirstuissa monesti on, mutta kirjaimia ja vuosilukua on myöhemmin vahvistettu sinisellä maalilla. Alkuperäistä ilmeisesti ovat leveästä puusta tehdyt seinät ja vahvat raudat, kantokahvat sekä saranat. Avainta ei ole, ja avainpesäkin on vain näkönä.

Karoliinan äiti piti kirstussa kankaita.

”Tykkään paljon kutoa, niin että lankoja sinne tulee ehkä laitettua, ehkä myös vilttejä”, Karoliina kaavailee ja kertoo, että kun arkku tuotiin vanhempien luota, sen pohjalla matkusti Hilma-kissanpentu uuteen kotiin.