Vuoden turhake löytyy lastenhuoneesta

Suomen Luonto valitsee joka joulukuu vuoden turhakkeen. Lastenhuoneiden tavararöykkiöitä katsoessa mietin toisinaan, että lasten lelut ovat päänsääntöisesti aikamoisia turhakkeita. Ehkä neljäsosa lasten leluista on sellaisia, joilla he säännöllisesti leikkivät.

Ongelma on se, ettei koskaan voi tietää mikä lelu kolahtaa. Mistä tulee ”se lelu”, jolla muksu jaksaa leikkiä lapsuutensa loppuun asti. Leluja ostamme ajatuksella, että ne ovat kestäviä ja kehittäviä, ikäkaudelle tyypillistä toimintaa ja oppimista tukevia.

Mutta jos lasta ei nappaa yhtään harjoitella pelin varjolla kirjaimia, niin ei leluilla voi oikein pakottaa leikkimäänkään. Hän opettelee kirjaimet mieluummin kopioimalla kirjaimia ja sanoja. Nuppipalapeleihin ei juuri vilkaistukaan, kun rakentelu kiinnosti enemmän.

Toisinaan jokin lelu vaikuttaa teoriassa näppärältä. Heräteostoksena hankin automatkoja varten logiikkapelin, jossa pelin osat ovat magneetilla kiinni pelilaudassa. Kätevää, kun osat eivät huku. Olisittepa nähneet millaisille mutkille olen itseni vääntänyt, kun olen etupenkiltä käsin yrittänyt onkia magneetteja takapenkin rakosista.

Puiset lelut ovat miellyttäviä käteen ja aikuisen silmään myös kauniita katsella. Lapsille kummallakaan seikalla ei ole mitään merkitystä. Lempparilelu on useimmiten susiruma muovihärpäke. Tai vaihtoehtoisesti itse askarreltu epämääräisyys, josta aikuinen ei osaa sanoa, mikä se on ja miten päin sen pitäisi olla.

Aikuisen ei auta muuta kuin ihastella ja luottaa siihen, että lapsi opettaa meidät leikkimään niillä oikein. Ja niellä harmistuksensa siitä, että kehittävät lelut pölyttyvät hyllyssä.