Tuttavani vaikutti rasittuneelta. Hänen perheensä makasi virustaudin kourissa, tietokoneeseen oli tullut virus ja uutiset täyttyivät koronaviruksesta. Eipä ole mikään ihme, jos pieni ihminen uupuu näkymättömiin vastustajiin, jotka romahduttavat arki- ja työelämän sekä aiheuttavat monenlaista vaivaa ja huoliakin.
Jos joutuu näistä syistä vielä karanteeniin, kokemus voi olla henkisesti rankka. Meissä on varsin syvällä tottumus lähteä, tulla ja mennä aivan vapaasti. Määräys pysyä kotona voi tuntua melkein vankeusrangaistukselta. Päivän rutiinien ja sosiaalisten suhteiden poisjääminen voi aiheuttaa sairauden oireita, vaikka virustartuntaa ei olisikaan.
Jos pitää olla päiväkausia aivan itsekseen, joutuu samalla suorastaan ihmiskokeeseen. Miten pärjään itseni kanssa? Sisimmästä nousevat ajatukset, tunteet ja muistot voivat tuntua raskailta kuin influenssa. Tai sitten yksinolo voi tuntua suloiselta rauhalta ja ihanalta virkistykseltä.
Olemmepa terveitä tai sairaita, karanteenissa tai emme, joka tapauksessa on menossa pääsiäiseen valmistava paastonaika. Siihen sopii sen miettiminen, miten pärjään itseni kanssa. Mikä itsessäni harmittaa, minkä toivoisin olevan toisin? Mitä turhaa elämässäni on? Miten voisin toimia toisin, jotta lähelläni olevilla ihmisillä olisi parempi olla?
Jylläävätkö jotkut ajatukseni totuttua rataansa? Esimerkiksi: ajattelenko jostakin ihmisestä kroonisen kielteisellä tavalla? Mitä tapahtuisi, jos päättäisin muuttaa suhtautumistani häneen? Jospa tuumisin: Hänen elämässään on ollut ehkä jotain sellaisia vaikeuksia, jolle hän ei ole itse voinut mitään. Niistä vaikeuksista minä en ehkä tiedä mitään. Ne kuitenkin vaikuttavat hänen käyttäytymiseensä.
Jospa huokaisisin pienen rukouksen hänen puolestaan. ”Anna hänelle sellaista apua, kuin hän tarvitsee. Siunaa häntä sellaisella siunauksella, jota hän tarvitsee.”
Emme voi vihata ketään, jonka puolesta rukoilemme. Vaikka ihan vähän.
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.