Omistusoikeus ei toteudu lunastuslaissa

Lunastuslaki antaa kunnalle mahdollisuuden lunastaa maata niin halvalla, että siitä ei muodostu kunnalle mitään riskiä. Tässä tullaan asian kipeään kohtaan. Hinta kun määräytyy lähes aina vertaamalla maan hintaa lähialueella tehtyihin maakauppoihin, joita ei yleensä ole tai verrokkeja on liian vähän.

Kyseessä on pakkolunas­tus, jonka uhriksi joutunut luovuttaja joutuu maksamaan vielä veroa. Usein on kyseessä kiinteistön paras osa eikä hinnoittelu ole kovin syvällinen. On mahdollista, että koko kiinteistön arvo laskee lunas­tuksen vuoksi. Puolustukseksi yleensä väitetään, että kaavoitus ja infran rakentaminen on kallista, mitä se kuitenkaan ei ole.

Kustannukset tulevat korvatuiksi saatavilla maan myyntituloilla, tulevilla veroilla ja kunnallisteknisillä maksuilla. Lähipalvelujen järjestäminen on taas kunnan asia, ei maata menettävän, eli syy on lunastuksen seuraus.

Markkinataloudessa kiinteistö on alue, jolle on rekisteröity rajat ja omistusoikeus, joten suvereeni­suuden ajatus on pidettävä tässä kirkkaana mielessä.

Oikeudenmukaisempaa olisi jo ensimmäistä kaavaa laadittaessa neuvotella maankäyttösopimus maanomistajien kesken ja välttää lunastustoimitukset. Kuntien ja rakennusfirmojen kesken näin yleensä tehdäänkin. Virkamiehille se kyllä lisää töitä, on helppo toimia, kun omistaa maan. Voisihan maanomistajillekin antaa mahdollisuuden myös maan vuokraukseen.

Olisi syytä muun muassa harkita – kaikista epävarmuustekijöistä johtuen – voimassa olevan lunastuslain käyvän hinnan periaatteen muuttamista niin, että käypä hinta on kahdenkertaisena. Koska kysymys ei ole vapaa­ehtoisesta kaupasta ja maan hinnoittelussa on paljon kysymysmerkkejä. Tämä ei sekoittaisi käyvän hinnan tilastoja, koska käypä hinta on pohjana.

Omistusoikeus ja suve­reenisuuden ajatus tulisi näin jotenkin toteutettua.