Pohjois-Suomen erätalonpojat kuulivat keisarin kutsun Norjaan ja aloittivat uuden elämän turvekammeissa ‒ suomalaiskylien nousua seurasi uho ja lopullinen tuho tuli kesäkuussa 1940

Pohjois-Suomen väki on vuosisatojen ajan käynyt kalassa Norjalle kuuluvan Ruijan rannalla. Kevättalvella käytiin sesonki­kalassa ja erityisesti 1800-luvun nälkävuosina sinne nousi myös pysyvää suomalaisasutusta.

Varanginvuonon pohjoisrannalla sijaitseva Vesisaaren kaupunki ympäristöineen oli vankin suomalaiskeskus Ruijassa. Suomesta tuli vuosisadan lopulla alueen valtakieli, ja Norjan viranomaiset pelkäsivät suomalaisten siirtolaisten Venäjän alamaisina muodostavan ”viidennen kolonnan”, jos Venäjä havittelee Ruijan liittämistä alueeseensa.

Venäjälle kuuluva Jäämeren rannikkoalue Paatsjokisuulta itään oli Ruijan rantaa selvästi takapajuisempi. Siellä asui pysyvästi kiertelevää elämää viettäviä kolttia ja poro­paimennusta harjoittavia, filmanneiksi kutsuttuja tunturisaamelaisia. Kalastuksen vuoksi alue oli kuitenkin Venäjälle merkittävä.

Kevättalvisin sinne saapui tuhansia kalastajia Vienanmeren rannikolta ja muilta lähialueilta turskan pyyntiin. He kuivasivat kalat rannalle asetetuille ”jälleille” ja myivät saaliinsa alkukesästä paikalle saapuville ostajille, jotka kuljettivat kalat laivoillaan Vienajokea pitkin Venäjälle.

Keisari Aleksanteri II ryhtyi 1860-luvulla harjoittamaan ”Muurmannin rannalla” määrä­tietoista asutuspolitiikkaa. Hän lupasi sinne pysyvästi muuttaville ”kolonialisteille” avustuksia, verohelpotuksia ja muita etuisuuksia.

Parhaiten kutsun kuulivat pohjoissuomalaiset erätalonpojat, joille alue oli entuudestaan tuttu kalastusmatkoista. He perustivat rannikkoalueelle toistakymmentä kylää. Vuosi­sadan vaihteessa niissä asui parituhatta suomalaista.

Suurimmat Muurmannin rannan kylistä olivat Kalastajasaarennon Pummanki ja Uura Kuolavuonon suulta pari­kymmentä kilometriä länteen. Molemmissa oli 1890-luvulla viitisensataa asukasta, enemmistö heistä suomalaisia.

Suomalaiskylissä asui myös Norjasta ja Suomesta saapuneita saamelaisia sekä joitakin norjalaisia.

Kolonistien ensiasuntoina olivat turvekammit, jotka toimivat myös karjasuojina. Pian ne kuitenkin korvattiin hirsimökeillä, joihin puutavara saatiin uittamalla jokia pitkin ylämaan mäntymetsistä. Vuosisadan vaihteessa Norjan Kirkkoniemeen perustettiin myös suuri sahalaitos, josta rannikon asukkaat saivat rakennuspuunsa.

Alkuaikoina siirtolaiset kalastivat soutuveneistä, mutta pian hankittiin purjeveneitä, verkkoja ja pitkäsiimoja. Ennen ensimmäistä maailmansotaa käytössä oli jo moottoriveneitä, joilla tehtiin matkoja ulkomerelle sekä käytiin Vesisaaressa ja Vuoreijassa, mistä ostokset sai tuoda tullivapaasti.

Vuosisadan vaihde oli hyvää aikaa. Kalaa vietiin sekä Eurooppaan että Venäjälle. Kylät kasvoivat ja vaurastuivat. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin keskeytti kaupankäynnin kokonaan miesten joutuessa Venäjän armeijaan ja saksalaisten aloittaessa merellä upotussodan.

Enemmistö Muurmannin suomalaisista oli Venäjän vallankumouksen puolella. He olivat 1918–19 bolshevikkien mukana karkottamassa Petsamoon tulleita aseellisia suomalaisretkikuntia, joiden pyrkimyksenä oli yhdistää alue Suomeen.

Tarton rauhassa 1920 Suomi kuitenkin sai haltuunsa Petsamon ja joitakin sen suurimpia kyliä.

Kalastajasaarennon Vaitolahdesta itään sijaitsevat kylät kuitenkin jäivät Venäjälle. Niissä ryhdyttiin kollektivisoimaan kalastusta ja muutakin tuotantotoimintaa 20-luvun lopulla.

Kyläläiset luovuttivat kalastusvälineensä ja karjansa kolhoosille ja heistä tuli kolhoosin työntekijöitä. Tämä ei kuitenkaan sujunut kitkattomasti. Pian saatiin tietoja työkurin höltymisestä ja yhteisen omaisuuden tahallisesta turmelemisesta kalastaja­kolhooseissa.

Kirkkoniemen satama Norjassa Jäämeren rannalla. Vuosisadan vaihteessa Norjan Kirkkoniemeen perustettiin suuri sahalaitos, josta rannikon asukkaat saivat rakennuspuunsa. Kuva: Saara Lavi

Heti vallankumouksen jälkeen Venäjä ryhtyi rakentamaan Murmanskin kaupunkia, josta tuli myös suomalaiskylien hallintokeskus. Moskovan ja kommunistisen puolueen ote kiristyi. Itse Stalin vieraili alueella ja havaitsi rannikon sotilaallisen merkityksen.

Vuonna 1937 suomalaiset saivat kuulla trotskilaisten salaliitosta. Pian alkoivat pidätykset ja useita suomalaiskylien johtohahmoja teloitettiin.

Kesäkuussa 1940 suomalais­kylille tuli lopullinen tuho. Berijan käskystä ne tyhjennettiin, asukkaat vietiin laivalla Murmanskiin ja sieltä Äänisen rannalle Karjalaan.

Matka jatkui jatkosodan syttymisen jälkeen pakkotyöhön Arkangelin takaisiin metsiin. Monet menehtyivät siellä nälkään, tauteihin tai raakaan kohteluun.

Jäljelle jääneistä monet kävivät vielä Siperian työleireillä.

Henkiin jääneet asettuivat sodan päätyttyä Neuvosto-Karjalaan. Joidenkin onnistui palata kotiseudulleen Muurmannille.

Tulomajokivarrella asunut Sven Lokka on arvioinut, että Muurmannin suomalaisista noin 75 prosenttia menehtyi vainoissa ja karkotuksessa.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kuusamo-opiston rehtori.