Hetki sitten valvoin festareilla, nyt valvon, ettei pihasauna pala

Monesti nuorempana mietin, milloin sitä tuntee olevansa aikuinen. Luulin pitkään, että se liittyy vastuuseen, vakituiseen työhön tai vanhemmuuteen. Lopulta aikuisuuden tunnistaa paljon yksinkertaisemmasta asiasta.

Sen tietää siitä, että fomo, fear of missing out eli pelko siitä, että jää jostain paitsi muuttuu fear of attendingiksi eli foaksi, joka tarkoittaa pelkoa siitä, että joutuu osallistumaan.

Ostat konserttiliput Tukholmaan nuoruutesi lempparibändin keikalle. Ennen konserttia kuitenkin tajuat, että Tukholmaan matkustaminen, keikka ja paluu vievät vähintään kaksi ja puoli vuorokautta eikä tähän suunnitelmaan sisälly juurikaan nukkumisaikaa. Myyt liput ja olet helpottunut, ettei tarvinnut lähteä.

Suunnittelet talven aikana peräti kolmille kesäfestareille osallistumista. Lopputulemana raahaudut vain lähimpään ja sinnekin selvin päin, koska olet suunnitellut seuraavalle päivälle ostosreissua läheiseen puutarhamyymälään. Nukkumaan lähdetään luonnollisesti yhdeksältä ja kotimatkalla vannot, että tämä on viimeinen kerta tätä sorttia. Festarialueelle ei saanut viedä edes aurinkorasvaa, ja turvatarkastukseen jäänyt lähes täysi Nivean SPF50 -rasva maksaa Tokmannillakin melkein 20 euroa.

Hyvä merkki aikuisuudesta on se, jos olet säätänyt Tori-sovelluksesi ilmoittamaan lähialueella myyntiin tulevista Ryobin työkaluista sekä kottikärryistä, talikosta ja tikkaista.

Jossain vaiheessa huomaa, että kukaan ei enää kysy sinun kuulumisiasi tai ainakin pidempi keskustelu käydään lasten kuulumisista. Et oikeastaan välttämättä edes itse tiedä mitä sinulle kuuluu. Yrität miettiä, mitä teit viime viikolla tai eilen, mutta kaikki on sumuista. Muistat, että kävit teatterissa pari kuukautta sitten, mutta puolisosi muistuttaa, että se oli viime vuoden keväällä. Päivät ovat täynnä, mutta mikään ei jää mieleen.

Mutta onko kyse enää vain aikuistumisesta? Vai siitä, että innostuminen itsessään käy vuosi vuodelta vaikeammaksi?

Vielä hetki sitten unelmoin ajavani moottoripyörällä maailman ympäri. Nyt se tuntuu raskaalta ja äärimmäisen epämukavalta ajatukselta. Kotona on parempi. Voi lämmittää pihasaunan omassa rauhassa ja ihastella perustamaasi perennapenkkiä.

On valtava etuoikeus nauttia niistä pienistä asioista. Ja ymmärrän, että olen erittäin onnekas, että olen voinut ostaa oman kodin. Kuten perulainen kaverini parahti siitä kuullessaan: ”In this economy?!”. Kieltämättä odotan edelleen soittoa pankista, että tässä teidän asuntolainassanne on tapahtunut laskuvirhe.

Mutta välillä sitä miettii, että tässäkö tämä oli. Tätäkö se aikuisuus on? Kun kaikki tuntuu jo valmiiksi koetulta.

Sitä en vielä tiedä, onko tämä uusi tunne sitä, että olen tyytyväinen ja kaikki on hyvin vai sitä, että olen väsynyt ja tarvitsen apua. Onko näissä kahdessa lopulta edes suurta eroa?