Metsästäjien rivit saatava suoriksi

Metsästäjien järjestämät hirvipeijaiset ovat monella kylällä vuoden ainoa yhteinen tilaisuus. Vuosikymmeniä toimineet metsästysseurat ovat takuulla vuosijuhlansa ansainneet ja samalla osoittavat kiitollisuutta niille, jotka ovat aikanaan osanneet tarttua ajan haasteisiin. Pohjoisen komea luonto on ympäristö, josta on kaukana kavala maailma.

Metsästysseurojen tekemä talkootyö ei näy julkisuudessa, hirvikarjan hoitokin tapahtuu vähin äänin.

Metsästyksen vaikutus eläinkantoihin hirveä lukuun ottamatta on vähäinen.

Paljon enemmän niihin vaikuttavat talousmetsien käsittelyt ja metsästyksen rajoitukset välillisesti. Ilveskannan kasvattaminen vie maalinnut ja jänikset paikallisesti niin vähiin, että esimerkiksi täällä Perämeren pohjukassa ilves on jo paikoin syömässä ruokapöytäänsä puhki.

Aselaissa on ollut kiristämisen varaa ja on hyvä, että aseiden lähtökynnystä on madallutettu. Mutta täytyy myös muistaa, että rikokset ja surmat eivät tule jatkossakaan kaatumaan aseiden puutteeseen, oli jahtiväen aseilla minkälaiset vaatimukset tahansa.

Metsästys on organisaatioiden muutoksessa kokenut uuden työnjaon.

Metsästysviranomainen, riistakeskus, on rakentanut itselleen norsunluutornin luontoaktivistien ja metsästäjien välimaastoon ja jakaa sieltä suurpetojen kaatolupia huutoäänestyksen perusteella. Tehtävä ei ole helppo eikä kiitollinen – se on jo tullut julkisuudessa selväksi.

Todellinen paikallinen ja näkyvä toimija on nyt riistanhoitoyhdistys. Se ei kuitenkaan ole seurojen välitystuomioistuin eikä jaa enää hirven kaatolupia omasta navetasta tai Ara-Matin liiteristä.

Riistanhoitoyhdistys edustaa ja edistää parhaimmillaan paikallista ja monipuolista metsästyskulttuuria. Mutta sillä on oltava paikallisten seurojen tuki, sillä siellä ne todelliset osaajat ja tekijät ovat.

Minulle oli vuonna 1995 suuri yllätys, kuinka arvostettu pohjoisen metsästysperinne on myös eteläisessä Suomessa.Tämä kävi ilmi, kun julkaisin tutkielmani pohjoisen ketun rauta- ja myrkkypyynnin historiasta ja sitä kysytään edelleenkin. Mutta vakuutuin myös siitä, että arvostus säilyy vain sillä, että metsästys säilyttää rivinsä suorina.

Vuosikymmeniä toimineita metsästysseuroja ei siksi pidä aivan vähällä kummalla uhrata julkisuudelle henkilökohtaisten ristiretkien näyttämöksi ja yhteistyökyvyttömien pilkottaviksi.

Jokainen meistä erehtyy, mutta vain hölmö pitää kiinni virheistään. Ja kyse on pohjimmiltaan vain harrastuksesta.

Ihmiset vieraantuvat luonnosta ja samalla katoaa sen tuntemus ja luonnossa selviytymisen perimätieto. Niinpä ajan kuluminen on myös tuonut metsästykselle uuden haasteen: valistustoiminnan peruskouluissa. Siinä tulee samalla aivan uutta tietoa monelle opettajalle.