Miljoona virkaa: Lapset ovat urheiluseurojen asiakkaita

Valmentaja huutaa 7-vuotiaille. Seuran toimistolle lähetettyyn tiedusteluun saa ylimielisen vastauksen. Ryhmänohjaaja valittaa vanhemmista.

Me vanhemmat maksamme harrastuksesta riippuen kymmeniä, jopa satoja euroja kuukaudessa urheiluseuroille, jotta jälkikasvumme saa harrastaa.

Hankimme ja huollamme varusteet sekä huolehdimme kuskauksista. Sen päälle leivomme mokkapaloja, toimimme apuvalmentajina ja huolehdimme järjestyksenpidosta turnauksissa.

Teemme vapaaehtoistöitä, jotta harrastuksesta ei tarvitsisi maksaa vielä enemmän.

Toisinaan tulee mieleen, että urheiluseuroissa kannattaisi miettiä ryhmissään harrastavia lapsia ja heidän perheitään asiakkaina. Asiakkaina, jotka äänestävät jaloillaan, jos palvelu on tympeää tai se ei vastaa odotuksia.

Isossa kaupungissa asumisen hyvä puoli on se, että valinnanvaraa on. Harrastajista kilpailevia seuroja ja lajeja on tarjolla lukuisia.

Vanhemmat ohjaavat lapsensa urheiluharrastusten pariin, jotta nämä saisivat kavereita ja oppisivat liikunnallisen elämäntavan. Jos lapsi välttää teini-iän pahimmat törttöilyt urheilun ansiosta, se on iso bonus. Lapset haluavat harrastaa, koska se on kivaa ja siellä on kavereita.

Joskus junnuharrastajia kasvattavissa urheiluseuroissa olisi hyvä pohtia, kuinka ilman harrastavia lapsia tai heidän vanhempiaan heillä ei olisi ryhmiä, joita valmentaa.

Valmentajilla ei olisi töitä eikä tulevaisuudessa seuran omia kasvatteja edustusjoukkueissa.

Ei ole kivaa, että valmentaja huutaa. Vapaaehtoishommiin ei huvita lähteä, kun panosta ei arvosteta. Huono viestintä kertoo kummallisesta asenteesta. Kaikki tilanteita, joissa palvelu ei vastaa odotuksia. Kun tällaisten kokemusten jälkeen naapuriseuran edustaja kysyy, että tulisiko teidän lapsenne meidän joukkueeseemme, on kynnys tarttua tarjoukseen matala.