Mielimetsässä

Sade piiskaa ikkunaa ja tuuli ulvoo nurkissa. Hetkittäin se riehaantuu repimään kattopeltejä niin, että voisi luulla katon lähtevän lentoon.

Pieni puudelini kaivautuu syliini lämpöiseksi puuhkahksi. Olkoonkin kunnon koiranilma, marraskuinen sadesää ei koiravanhusta houkuttele.

Vaan täytyyhän sitä hiukan ulkoilla. Sateen tauottua kostea ilma on hyvää hengittää.

Heti asiansa hoidettuaan puudeli esittää, että voitaisiin mennä kotiin. Mutta pieni metsälenkki tekee hyvää kummallekin.

Marraskuisessa metsässä polut ovat hiukan niljaiset, mutta helpot kulkea. Sammalet hehkuvat paljaiden tummien puiden alla. Maa tuoksuu marrasta.

Pieni puudeli nuortuu silmissä: juoksee sinne ja tänne, nuuhkii maata ja ilmaa, haistelee viestit ja merkitsee omansa.

Omat ajatuksetkin alkavat leijailla edestakaisin, mutta pikkuhiljaa pää tyhjenee ja kevenee. Marraskuinen synkeys, joka äsken painoi mieltä maata myöten, on kumma kyllä kaikonnut.

Metsä toimii marraskuussakin.

Kuulun niihin, joille pimeä vuodenaika on kuin säkin päähän heittäisi. Marraskuussa hakeutuisi mieluiten valoon ja lämpöön. Marrasmetsä ei ole ilmeisin ratkaisu marrasmieleen.

Siitä huolimatta ja juuri siksi minusta on hienoa, että luontokuvaaja Heikki Willamo johdattelee meidät marraskuiseen metsään s. 20.

Metsä on mahdollisuus. Aina.

Mia Palokallio