Kevät keikkuen tulevi…

Varsin poikkeuksellisen eteläsuomalaisen talven jälkeen jäin malttamattomana odottamaan kevättä, omaa lempivuoden­aikaani. Vanhaa sanontaa tapaillen näyttää se kuitenkin tulevan keikkuen. Päiviä rytmittävät viileät kelit, aurinko sekä vesi- ja räntäsateet. Ihana lämpö antaa odotuttaa itseään.

Vaihtelevista ilmoista huolimatta luonnon herääminen uuteen vihertävään loistoonsa on vuodesta toiseen yksi suurimmista innoituksen lähteistäni. Puiden silmut puhkeavat hiiren­korviksi. Kasvit kurottavat pikkuhiljaa varsiaan valoa kohti. Monet hennon vihreät sävyt värittävät ympäristöä. Kuvattavien kohteiden määrää voi pitää jopa yltäkylläisenä.

Vaahteran silmujen avautuminen laittaa jälleen kerran mielikuvitukseni lentoon. Puun värimaailma muuttuu alun punertavista sävyistä läpikuultavan vihreän kautta tummiin vihreän sävyihin. Vähän ennen lehtien täydellistä avautumista ne ovat vastavalossa kuin tulen lieskoja. Siis monimuotoisuutta parhaimmillaan.

Käenkaali tunnetaan myös nimillä ketunleipä ja revonrieska. 

Vuokkojen loiston jo hiipuessa antaa sama rehevä metsä­pohja voimansa käenkaalille. Tai tutummin ketunleivälle. Kasvin hennon valkoiset kukat eivät erityisemmin näytä ilahtuvan ankeista kevätsäistä. Vesipisaroiden alla riutuvat kukat näyttävät melkeinpä masentuneilta. Kukkien paras loisto antaa vasta odottaa itseään.

Samoilla rehevillä paikoilla kasvavat erityyppiset saniaiset alkavat nousta mullasta. On valloittavaa seurata varsin erikoisten pyöreiden muotojen oikenemista varjoisten kuusien katveessa. Päivä päivältä mennään kohden kesää.