Loistavat ideat odottavat maastapakoa

Siis kerta kaikkiaan! Olin aivan pöhinöissäni, kun palasin viime tiistaina Helsingin messukeskuksesta. Tämän antiikkisen tädin ajatuksena oli mennä vain hiukan haistelemaan innovatiivista ilmaa, katselemaan nörttinuorisoa ja kuuntelemaan sitä seteleiden kahinaa, joka Suomeen pian virtaa.

Toimittajana minun piti kuitenkin tehdä töitäkin. Hyvä niin. Muuten en olisi ikinä törmännyt Soil Scoutiin, Soomaan ja kymmeniin muihin staraupeihin eli aloitteleviin yrityksiin, jotka ovat tehneet mullistavia keksintöjä, mutta joilta puuttuu rahaa.

Ensin mainittu on esimerkiksi keksinyt maata läpäisevän radiolähettimen, joka kertoo maan kosteudesta ja lämmöstä ja auttaa viljelijää optimoimaan kylvö-, lannoite- ja kastelutyönsä.

Maailma on auki, jos antureita saadaan kaivettua keinokastelluille autiomaaviljelyksille ja rakennustyömaiden betoneihin estämään hätiköidyt sisätyöt.

Jälkimmäinen firma oli keksinyt matalaa sähköimpulssia lähettävän myssyn, jolla hoidetaan lääkkeettömästi masennusta.

Lääketieteellisiä keksintöjä oli tyrkyllä muitakin, tähtäimessä aivan selvästi esimerkiksi lisääntyvän diabeteksen hoito.

Palasin toimitukseen pökertyneenä. En ole koskaan uskonut nettipelien nostavan tätä maata lamasta. Enkä ole varma, kannattaako kansakunnan vaurautta edes rakentaa sen varaan, että yhä useampi istuu, pelaa, saa rannevamman, selkävamman, ja silmävamman, lihoo, sairastuu, tulee työkyvyttömäksi ja lopulta kalliiksi.

Huokaisin siksi huojentuneena, kun näin nyt toisenlaisia bisnesideoita. Niitä eivät esitelleet pelkästään nuoret nörtit, vaan myös pukumiehet. Ehkä uskottavuuden vuoksi, sillä 14 000 messuilijan joukossa oli myös varteenotettava joukko niitä, joilla on rahaa ja kovaa hinkua sijoittaa ne sopivaan puljuun.

Siksi kuulin mielessäni seteleiden leijailevan kuin pehmeät ja turvalliset lumihiutaleet suojelevasti suomalaisten startupien päälle.

Mutta tapahtuman nimi oli Slush ja se tarkoittaa loskaa. Minulle se oli selvästi enne.

Kun palasin iltatilaisuudesta nauttimasta erään suomalaisen pelifirman tarjoamia juomia, kuuntelin junassa kolmen pukumiehen keskustelua. Olivat yrittäjiä tai jopa bisnesenkeleitä eli niitä, joilla on sitä rahaa.

Oli sijoitettu ja petytty.

Mutta ei firmoihin, vaan Suomeen.

Keskustelu alkoi rauhallisissa merkeissä. Yksi oli selvästi yrittäjä, palkollisia useampi sata ja toinen selväsikään ei. Ensimmäisen mielestä Suomessa ei kannata harjoittaa minkäänlaista yritystoimintaa, vaan kaikki kannattaa siirtää Viroon. Meillä on liian kovat verot.

Toisen – nuoremman – mielestä Suomi on sentään isänmaa ja tarvitsee veronsa. Niin saattoi ajatella ensimmäinenkin, mutta kiihtyi veroistaan niin, että alkoi huutaa ja haukkua tyhmempäänsä kovaan ääneen.

Kolmas pysytteli hiljaa.

Minua kylmäsi. Onneksi herrat huusivat suomeksi, etteivät Aasiasta ja Amerikasta lennähtäneet lompakkoenkelit ymmärtäneet yrittäjän vero- eli vihapuhetta. Tuskin heitä tässä junassa istuikaan, mutta silti. Lintukoto vaatii veronsa. Niitä ei tule ilman yrityksiä, jos ei ole työpaikkojakaan.

Ei käy kateeksi hallitusta – nykyistä eikä tulevaa.