Ilmastonmuutos voi edistää villisian leviämistä – paksun lumen ja roudan puuttuminen varmistaa ravinnonsaannin

Villisikaan on vaikea vahingossa tai yrittämälläkään metsässä törmätä. Sialla on tarkat aistit ja se on varovainen kulkija. Mieluiten se lähtee liikkeelle vasta hämärän tullen. Ihmistä välttelevän taipumuksensa vuoksi villisika onkin monelle hyvin tuntematon ja myös pelätty olento.

Kesällä, syksyllä ja talvella emakot ja nuoret yksilöt viihtyvät laumoissa, täysi-ikäiset karjut liikkuvat yksikseen. Lumipeitteen aikaan myös aikuiset karjut saattavat hakeutua laumoihin. Lumessa kulkeminen helpottuu, kun hankeen voidaan yksissä tuumin tallata polkuja.

Kiima-aikana tammi–helmikuussa karjut hakeutuvat emakoiden seuraan. Yhteen laumaan mahtuu vain yksi karju, muut se ajaa tiehensä. Tosin aivan nuoria karjuja se voi laumassa sietää.

Yleensä villisika välttää ihmistä visusti, mutta ahdistettuna tai haavoitettuna villisika voi olla aggressiivinen metsästyskoirille ja toisinaan ihmisillekin. Täysikasvuinen villisika juoksee kovaa ja voi helposti jyrätä ihmisen nurin.

Pitkät tupsukorvat erottuvat huonommin talviturkkisen villisian pitkän karvan seasta kuin ohuen kesäkarvan. Karvapeite sillä on kuitenkin tiheä läpi vuoden, varsin ohutkarvaisista kesysioista ­poiketen.

Villisikaa pidetään kuitenkin samana lajina kuin kesysika, jos kohta kesysian ulkomuotoa muokkaa ihmisen tekemä jalostus. Kesy- ja villisika voivat risteytyä keskenään ja niin on käynytkin, jos kesysika on harhautunut villiin luontoon.

Liki kaikkea syövä villisika joutuu maan jäädyttyä tyytymään välillä laihaan appeeseen. Jos maa routii syvältä, on sian hankala kärsällään kaivaa kasvien juuria ja muuta ravintoa. Silloin evääksi voi kelvata jopa puun kuori.

Emakko saa kevään ja kesän aikana 1–2 pahnuetta, kerrallaan 1–10 porsasta. Se pyöräyttää ne tiheikköön tekemäänsä pesään ja imettää jälkikasvuaan muutaman kuukauden. Porsaiden turkki on alussa keltaisen ja vaaleanruskean pitkittäisviiruinen. Nuorilla sioilla raitapaita muuttuu tasavärisemmän punertavanruskeaksi.

Ilmastonmuutos saattaa edesauttaa villisian ­selviytymistä ja elinympäristön laajenemista, kun paksu lumipeite ja maan routiminen syvälle on yhä harvinaisempaa.

• Villisika (Sus scrofa) on tullut Suomeen Venäjältä. Vieraslaji se ei ole, sillä se on vaeltanut kaakosta ja idästä tänne aivan omin sorkin, erityisesti 1970-luvulla. Vaellusta on ajoittain tapahtunut myöhemminkin.
• Villisika viihtyy lehti- ja sekametsässä, mutta on osoittanut pärjäävänsä myös havupuuvaltaisemmissa metsissä.
• Kaikkiruokaiselle villisialle kelpaavat monista muista sorkkaeläimistä poiketen kasvinosien, viljan ja juurien lisäksi myös eläinravinto. Hyönteiset, kovakuoriaiset, madot, pienet nisäkkäät, linnut ja raadot maistuvat sille.
• Suurimpia uhkia villisialle ovat sen saalistajat ihminen ja susi, sikarutto sekä runsas routa ja lumipeite, joka vaikeuttaa ravinnonhankintaa.
• Villisikakarju painaa 50–200 kg, emakko 30–150 kg.
• Villisiat levittävät afrikkalaista sikaruttoa. Sairas eläin erittää virusta jätöksissä ja hengitysteiden kautta. Virusta on myös sen veressä ja kudoksissa.
• Virus säilyy ympäristössä varsin hyvin. Tauti voi levitä suorassa kontaktissa sikojen ja villisikojen välillä, mutta myös saastuneiden tavaroiden, tuotteiden ja lihan välityksellä.
• Suomen lähialueilla afrikkalaista sikaruttoa esiintyy villisioissa, ja tilanne on pysynyt muuttumattomana viime vuoden aikana. Virossa tartuntaa on villisioissa laajasti. Venäjällä viime vuoden lähimmät raportoidut villisikatapaukset olivat Pietarin eteläpuoliselta alueelta.