Ihmisen muisti on mielenkiintoinen kapine. Sieltä pursuaa sopivan ärsykkeen johdattelemana kaikenlaista yllättävää roinaa. Sellaista, jonka olemassaoloa muistin omistaja itse ei ole edes muistanut.
Muistoja voi nostaa oikeastaan mikä vain. Omalla kohdallani parhaiten toimivat nokan kautta aistittavat asiat. Vastaleikatun nurmikon tai lumien alta juuri paljastuneen kynnöspellon tuoksu nakkaavat minut joka kerta penska-aikani tantereille, milloin minkin maatilkun laitaan.
Musiikki on myös mitä melkoisin muistojen herättäjä. Tiettyjen biisien kuuleminen heittää ajatukseni automaattisesti tuokioon, jossa parhaillaan korviin kantautuva teos on tahtomattaan toiminut osana elämäni soundtrackia.
Esimerkiksi Hurriganesin I Will Staysta muistan aina pakkasillan ämmänsaarelaisessa kuppilassa – olisikohan ollut linja-autoaseman baari. Olin tulossa julkisilla etelästä ja menossa pohjoiseen. En muista miksi enkä milloin, mutta kippolan radiosta soi I Will Stay.
Söin juustosämpylää ja katselin kanssaistuskelijoitani. Kukaan ei puhunut mitään kuin tieten, että sanat olisivat pilanneet kaurismäkeläisen kauniin ätmöksen.
Olisi näitä esimerkkejä muitakin, mutta olkoot ne. Minun kun piti puhua siitä, että tässä yhtenä iltana huomasin myös elokuvan voivan toimia hautautuneiden muistojen herättäjänä.
Pistinpähän nimittäin laserlevyltä pyörimään Matti Kassilan mestariteoksen Komisario Palmun erehdys, katselin sitä siinä ja tunsin äkkiä sähköisen säikähdysväreen kulkevan kroppani läpi. Sukelsin hetkessä kolmattakymmenettä vuotta taaksepäin, tarkalleen ottaen vuoden 2001 syyskuun yhdenteentoista päivään.
Silloin sain koulukaveriltani lainaan VHS-kasetin, jolle hän oli nauhoittanut Komisario Palmun erehdyksen. Olin kuudentoista ikäinen kakara ja järkyttynyt vasta Spede Pasasen kuolemasta. Tulin koulusta kotiin kasetti repussani, pistin sen pyörimään ja avasin tietokoneen.
Semmoinen meille oli juuri hankittu, sen piti olla eduksi juuri aloittamani lukion käymisessä. Koska isä ja äiti olivat navetalla, sain vonguttaa koneeni vapaasti nettiin. Vanhempieni tuvassa ollessa se ei olisi ollut itsestään selvää, koska verkkoyhteys esti lankapuhelimen käytön ja surffailu oli niin tyyristä.
Palmu pyöri pienessä matkatelevisiossani, Jippii!:n etusivu aukesi pöytäkoneen ruudulle. Siihen päivitetty teksti julisti Manhattanin muuttuneen sotatantereeksi. Luin tekstin kuin paskahalvauksen saaneena, käteni tärisivät ja etsin terrori-iskusta lisätietoja.
Mitä enemmän löysin tietoa, sitä suurempaan vikatilaan menin. Muistan päätyneeni lopulta ulos turtana ja kauhistuneena. Katselin tuttua kotipihaani ja tutisin ajatellessani, että kohta syttyvä suuri sota tuhoaisi kaiken sen, mikä on minulle rakasta.
Seuraavana päivänä koulussa huomasin, etten ollut pelkoni ja järkytykseni kanssa yksin. Lukion vieressä purettiin Nilsiän vanhaa meijeriä. Historiantunnilla isoa rakennusta maahan repineet kaivinkoneen tärisyttivät luokan ikkunalaseja.
Opettaja meni kalpeaksi ja keskeytti tunnin.
Sitten päivä vaihtui toiseen. Kauhu tasaantui, vähin erin järkytyskin. Parin viikon kuluttua meitä jo nauratti, kun näimme erään kylän johtavan pulituurimiehen kaivelevan teelusikalla kivimöhkälekasaa, jonka paikalla oli ennen seissyt meijeri.
Palmu-kasetin palautin kaverilleni. Elokuva jäi kunnolla katsomatta. Myöhemmin olen nähnyt sen hyvinkin monesti, mutta vasta tuorein katselukerta nosti esiin muiston vuoden 2001 syksyltä.
Mistä se muisto tuli? Miksi juuri nyt? Senkö takia, että ajat ovat niin oudot ja arvaamattomat? Vai ehkä vain siksi, että se oli nyt jostain syystä tullakseen?
Mistä näistä tietää.
Mutta sen tiedän, että Komisario Palmut ovat hienoja elokuvia, kolme ensimmäistä vallankin. Ne ovat ajattomia taideteoksia, nerojen töitä.
Erehdyksen nostattama tunnemuisto sen sijaan oli tylsä ja tympeä. Se ei kuitenkaan ole elokuvan vika, vaan maailman.
Huonoja uutisia tulee jatkossakin. Aina ne johonkin sitoutuvat – vaikka sitten näemmä elokuvaan.
Niin onneksi tekevät mukavatkin muistot ja hienot hetket.
Sen kunniaksi laitan soimaan I Will Stayn, syön iltapäiväkahvien kyytipojaksi juustosämpylän enkä puhu mitään.
Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.