Uhanalaisten luontotyyppien arviointi ei perustu tieteeseen

Professori Jari Kouki ja erikois­tutkija Tytti Kontula (MT 30.4.) puolustelivat Seppo Vuokon arvostelemaa raporttia Suomen luontotyyppien uhanalaisuudesta tieteellä.

Yli sadan asiantuntijan monivuotisen työn heikoimmat kohdat ovat tieteellisen pohjan pettäminen, asiantuntijoiden yksipuolinen valinta ja etu­käteen valittu lopputulos. Jos tutkimusmenetelmäksi otetaan kansainvälisen luonnonsuojelu­liiton IUCN uhanalaisuus­luokitus, ei lopputulosta tarvitse ihmetellä.

Pysyvien luontotyyppien uhanalaistumista tarkasteltiin ensi sijassa tyypin määrällisillä muutoksilla. Näin tutkien jokainen uudistushakkuu lisää tilapäisesti vanhojen metsien uhanalaisuutta, mutta uudistamatta jättäminen avoalojen ja nuorten metsien uhanalaisuutta.

Elleivät mitatut faktat tukeneet ”maailmanlopun uhkaa”, avuksi otettiin mielivaltaisesti määritelty luontotyypin laadullinen heikkeneminen. Lopullisesti mitattu tieto häivytettiin ottamalla vertailu­kohdaksi vuosi 1750, josta ei ollut saatavissa faktatietoa – vain pelkkiä arvauksia.

Rehellisin tapa selvittää metsäisten luontotyyppien tilaa on valtakunnan metsien inventointien (VMI) toistuviin mittauksiin perustuva sata­vuotinen aikasarja, joihin Koukin ja Kontulankin olisi syytä tutustua. Heidän mainitsemansa laadulliset uhkatekijät eli kuolleen puun, järeän puun ja lehtipuiden määrä eivät ole suinkaan vähentyneet vaan lisääntyneet niin kauan kuin niitä on mitattu.

Kuollutta puuta on Etelä- Suomen metsissä nelinkertaisesti neljänkymmenen vuoden takaiseen verrattuna. Vastaa­vana aikana lehtipuuston määrä on kaksinkertaistunut ja monimuotoisuudelle tärkeän järeän haavan määrä kuusinkertaistunut. Järeän eli yli 40-senttisen puun määrä on nelinkertaistunut sadassa vuodessa.

Aivan kuten Seppo Vuokko kirjoituksessaan (MT 26.4.) totesi, vaarallisinta on, että raportin ”vaihtoehtoista totuutta” uskotaan ja käytetään Suomen metsätalouden mustamaalaamiseen maailmalla.

Vaarallisinta on, että raportin ”vaihtoehtoista totuutta” uskotaan.