Harrasta sielunhoitoa

Luonto on aina ollut suomalaiselle temppeli, pyhä paikka. Mitä se pyhyys sitten on eri sukupolville milloinkin tarkoittanut.

Metsissähän meidät esi-isät ovat kasvaneet. Suhde ympäröivään luontoon on ollut kunnioittava. Se on ollut kaikki, elämän elinehto.

Tämä Kantri esittelee muinaissuomalaisten erityisiä pyhiä luontopaikkoja: kiviä, puita, tunturinlakia, lähteitä ja kivitarhoja. s. 20.

Muinaisilla pyhillä paikoilla ajatukset menevät helposti menneisiin aikoihin: miten täällä on eletty, miten ajateltu ja uskottu? Vuosisatojen varrella merkitykset ovat saattaneet muuttua moneen kertaan.

Muinaissuomalaisten pyhiin paikkoihin on liittynyt monenlaisia riittejä ja palvontaa, toiveita ja pelkoja.

Nykysuomalaisen suhde luontoon on toisenlainen. Itselleni se on turvapaikka kaiken arkisen hälinän keskellä. Levon, rauhan ja elpymisen paikka.

Hiljaisessa, syksyisessä metsässä on mielestäni jotain erityisen harrasta. En oikein osaa sanoa miksi.

Ehkä talveen valmistautuva luonto muistuttaa elämän kiertokulusta eri tavalla kuin kesän heleimmät hetket. Se muistuttaa omasta pienuudesta ja laittaa samalla omat murheet mittasuhteisiinsa. Samoilu syysmetsässä silottaa surut.

Siellä sielu lepää.

PS. Mutta metsässä saa myös riemuita, riehua, riekkua, nauraa ja laulaa, miten kukin tahtoo.

Eikä unohdeta sieniä! Eikä marjoja! Eikä muita metsän antimia.

Harrasta syysmetsän iloja!