Valoa kohti

Sade piiskaa ikkunoita tätä kirjoittaessani. Ulkona on yhtä pimeää kuin aamulla töihin tullessani. Tänäänkään ei aurinko pilkahtanut.

Silti hiukan hyräilyttää. Päässä soiva joululaulu vie ajatukset tähtien tuikkeeseen, kynttilän valoon ja lumen hohteeseen: valoa kohti.

Ei ole ole sattumaa, että joulua vietetään meillä pimeimpään aikaan. Kun kaamos painaa raskaimmillaan, tuntuu hyvältä sytyttää joulun pehmeät valot. Ja juuri pimeydessä pienet valot ovat parhaimmillaan.

Lumettomana joulukuisena iltana ei ihmettelee hetkeäkään maaseudun ihmisten intoa ripustella pihoihinsa erilaisia valoja. Ilman tähtiä ja lunta sakea pimeys saartaa kaiken ja painaa kuin paksu täkki. Valoköynnökset ja sitkeät tuikut tekevät siihen pieniä reikiä.

Unelma valkeasta joulusta on aina ollut tärkeä meille suomalaisille. Se on luonut toivoa pimeän ja harmaan marraskuun läpi kahlaavalle kansalle.

Pohjoisessa valkoinen unelma yleensä toteutuu, mutta eteläisessä Suomessa joutuu yhä useammin jännittämään, tuleeko valkoinen joulu, lahjoittaako taivas tänä jouluna pehmeän valkoisen peitteen mustan maan ylle?

Parin päivän päästä yö on pisimmillään. Jouluna päivä on jo himpun verran kuronut yön valtaa kiinni. Tuntuu hyvältä tietää, että ennen pitkää valo saa taas vallan.

Tuli lunta tai ei, jouluna ei tarvitse pelätä pimeää.

Kynttilät syttyvät. On aika kääntää katse valoon.