Asiantuntijalta: Vaikeista aiheista vaikeneminen ruokkii eristymistä maaseutuyhteisöissä

Maaseudun yhteisöissä on valtava potentiaali hyvälle elämälle. Kuitenkin osa yhteisöistä ruokkii eriytymistä ja estää uusien asukkaiden pääsyn osaksi niitä. Tällaisten polarisoivien dynamiikkojen tunnistaminen ja murtaminen voisi edistää osaltaan maaseudun elävöittämistä.

Tutkin viljelijöiden päätöksentekoa. Haastatteluissa olen törmännyt lukuisiin tabuaiheisiin, joita kartetaan maatalouden keskusteluissa. Osasta vain ei olla totuttu puhumaan, vaikka se olisi hyödyllistä, kuten intuitio, tunteet, luontoyhteys ja muut sisäiset kokemukset päätöksenteossa. Osasta aiheita vaietaan häpeän tai pelon vuoksi.

Olen itsekin vuosia antanut tällaisten aiheiden painua taka-alalle, huolimatta siitä, että moni on toivonut niiden nostamista keskusteluun. Hiljaa olen toivonut, että jotkut muut tutkijat nappaisivat koppia ja puhuisivat.

Olen perustellut itselleni vaikenemistani sillä, että aiheet eivät ole tutkimukseni ydintä. En kuitenkaan enää halua tukea vaikenemisen kulttuuria ja osaltani ylläpitää vahingollisia dynamiikkoja.

Siksi teen seuraavassa pintaraapaisun yhteen minulle uskotuista aiheista.

Elinmahdollisuuksia maaseudulla heikennetään poliittisilla päätöksillä jatkuvasti ja maaseutualueet hiljenevät. Huolimatta siitä, että maallemuutto ei ole yksinkertaista lukuisista syistä, moni ihminen haaveilee asumisesta maalla.

Maaseudun elämän palauttamiseksi kaivattaisiinkin kipeästi lisää asukkaita. Suomessa on upeita maaseutuyhteisöjä ja hankkeita, joissa maallemuuttoa, kylien hyvinvointia, elinvoimaa, turvaa, huoltovarmuutta pyritään lisäämään. Olen itsekin päässyt nauttimaan lämpimistä yhteisöistä ja hyödyllisistä hankkeista. Nämä luovat toivoa.

Toisaalta olen kuullut, nähnyt ja myös omakohtaisesti todistanut, että isossa kuvassa tilanne ei ole yhtä ruusuinen.

Vaikka maaseudulle kaivataan uusia ihmisiä ja toimeliaisuutta, eräs maalla asumisen mielekkyyttä heikentävä seikka on vaikeus päästä sisälle maaseudun yhteisöihin. Usein kyse ei ole tahallisuudesta, vaan aikaamme hiipineestä toimintakulttuurista, jossa ihmiset ovat tottuneet elämään omissa oloissaan.

Jokainen maalla asuva tietää, miten tärkeää on, että hädän tullen voi pyytää jotakuta apuun. Turvaverkkojen rakentaminen kuitenkin voi kilpistyä paikallisten asukkaiden suvaitsemattomuuteen maallemuuttajia kohtaan.

Uudet asukkaat saattavat joutua kohtaamaan penseää kohtelua, joka voi olla mitä tahansa aina passiivisesta huomiotta jättämisestä tahalliseen syrjimiseen ja ulossulkemiseen. Pahimmillaan se voi olla jopa erilaista vahingontekoa omaisuudelle, vainoamista, perusteettomia ilmoituksia viranomaisille tai peräti henkistä tai fyysistä väkivaltaa.

Tämä koskettaa myös viljelijäperheiden sisäisiä dynamiikkoja ja erityisesti naisia. Usein tilan jatkajat ovat miehiä, ja puoliso löytyy muualta kuin omalta kylältä.

Muualta tulleen puolison – myös miehen – voi olla vaikea löytää paikkaansa vakiintuneissa yhteisöissä ja sukutiloilla. Heidän elämäänsä voidaan pyrkiä yhteisön tai suvun taholta systemaattisesti vahingoittamaan huolimatta siitä, millaiset inhimilliset tai taloudelliset seuraukset ovat.

Ilmiö ei rajoitu puolisoihin, vaan voi ilmentyä kenen tahansa jollain tavalla yhteisön normista poikkeavan henkilön kohdalla.

Perheissä ylisukupolviset sosiaaliset paineet vaikuttavat myös usein puolisoon, hänen päätöksentekoonsa, sekä viljelijäperheen sisäiseen vuorovaikutukseen.

Lähisuhdeväkivalta maaseudulla on vaiettu mutta todellinen asia. Häpeä kohtelusta ja vähäiset turvaverkot ylläpitävät maaseudun perheiden sisäisiä tuhoisia valtadynamiikkoja, sillä yksin tilanteessa ollessaan avun pyytäminen ja saaminen voi tuntua mahdottomalta.

Kuvaamani ilmiö tuskin koskee valtaosaa yhteisöistä, mutta emme tarvitse ainoatakaan, jossa sitä ylläpidetään. On meidän maaseudun asukkaiden omalla vastuulla, millaista yhteisöissämme on elää.

Yksi tutkimukseni viljelijä kuvaili arvojaan ja mainitsi eräinä ystävällisyyden ja kiltteyden. ”Ettei aiheuttaisi kellekään harmia, jos ei ole pakko”. Hän totesi, että on paljon ihmisiä, jotka haluavat edistää hyvyyttä. Samoin uskon minä.

Voisimmeko vuonna 2026 keskittyä rakentamaan yhteyttä erillisyyden sijaan, olla vahvoja ja välittäviä yhdessä? Voisimmeko rohjeta sanoa ääneen mikä on väärin, puolustaa hyvyyttä, ystävällisyyttä, myötätuntoa ja rakkautta?

Voisimmeko rakentaa uudistavaa yhteyttä kyliimme ja jokaiseen ihmissuhteeseen, tarjota inhimillisyyttä ja apua toisillemme maaseudun yhteisöissä?

Uskon että voimme. Jos kuitenkin vastaamme ”emme voi”, pitää kysyä, miksi? Mitä siitä seuraa?

Soja Sädeharju

projektitutkija

Sisu STN-hanke, Itä-Suomen yliopisto