Paniikkia urbaanissa limousinessa

Vaalitulos on synnyttänyt erityisesti pääkaupunkiseudulla kovan nostatuksen, jonka pääsisältönä on väite, että kaupungistumista ei enää hyväksytä. Kaikki alkoi viattomasti, kun näyttelijä Krista Kosonen päivitteli, etteivät hänen maailmaansa perussuomalaiset kuulu; hän ei tunne yhtäkään.

Sittemmin kierre kiihtyi ja nyt kihisee kunnolla. Kiilusilmäisten maakuntien miesten ja naisten pelätään sysäävän suurkaupunki-Suomen ahdinkoon.

Syrjäalueiden valtionosuudet ja elättikuntien asukkaat ovat uhkaamassa Suomen perustavanlaatuisia globaaleja kilpailuetuja, jotka voivat toteutua ainoastaan yhden ylivertaisen metropolin kautta. Keskustan talousmaantieteellisen työryhmän pohdinta asuntorakentamisen liiallisen keskittymisen haitoista on saanut ilmestyskirjan pedon hahmon.

Suurkaupunki-ikoni Osmo Soininvaara on huolissaan, kun teollisuuskaupungit eivät muunnu Helsingin kaltaisiksi mannermaisiksi cityiksi (esimerkiksi Suomen Kuvalehti 20/2015). Turku on jo menetetty. Tampereella on vielä toivoa.

Suuri osa Suomea on urbaanijunteille tuntematonta, alhaisen tuottavuuden jättömaata. Äänekosken biotuotetehtaan miljardi-investointi ei ansaitse huomiota: Vaikka se toteutuu käytännössä, on se cityteorian vastainen.

Vietteleviä tutkimuksia tehdään maakuntien tupajäärien pehmittämiseksi. Helsingin seudun liikenne -kuntayhtymän tilaamassa tutkimuksessa todetaan, että itse asiassa Pisararata ei niinkään hyödyttäisi Helsinkiä, vaan suuri hyöty pirskahtelee ympäri maakuntia kymmenin tuhansin työpaikoin.

Tarjotaan myös avokämmentä. Valtion taloudellinen tukimuskeskus VATT haluaa tuoreessa raportissaan Hyvän valtionosuusjärjestelmän periaatteet osoittaa, kuinka epäkelpoa tuottamattomien syrjäalueiden tukeminen valtionosuuksilla on. Resursseja tulisi suunnata nykyistä huomattavasti enemmän tuottaville ja luovuutta kuhiseville suurimmille keskusseuduille.

Puheet ovat tulleet hyvin suorasukaisiksi. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen raportissa annetaan ymmärtää, että syrjäalueilla voi toki asua, mutta se on tehtävä omalla kustannuksella. Yhteiskunnan ei tulisi tällaisiin pitoihin osallistua.

Perinteinen näkemys solidaarisuudesta ja hyvinvointivaltion yhteiskuntasopimuksesta, jonka mukaisesti vauraammat seudut avittavat vähemmän vauraita, on urbaani-intellektuellien some-todellisuudessa aikansa elänyt. Ei muisteta, että niin sanotut alhaisen tuottavuuden alueet kasvattavat osaavaa työvoimaa myös keskusseutujen tarpeisiin. Sen sijaan suorasukainen markkina-ajattelu ja itsekkyyden eetos keräävät peukutuksia ja haastattelupyyntöjä.

Pääkaupunkiseudun media manaa tihentyvästi asiantuntijoita todistamaan, kuinka mahdoton on idea hajautetusta Suomesta. Pyynnöstä laulavia hyödyllisiä idiootteja riittää.

Tämä on kahden aluekehitysnäkökulman mittelö. Pohjimmiltaan kyse on politiikasta ja arvovalinnoista. Metropolivaltiovisionäärien ei kannattaisi verhota ideologisia ja kaunaisia pyrkimyksiään kvasitutkimuksiin, vaan antautua reiluun debattiin.

Toisaalta väen vängällä manattu vastakkainasettelu " me urbaanit tulevaisuuden toivot – te menneisyyteen kääriytyneet maalaistollot" on ärsyttävän epäoleellinen. Suomea on kehitettävä kokonaisuutena. Tarvitsemme vahvat kaupungit, monipuoliset paikallisyhteisöt ja moniin yhteiskunnallisiin tarpeisiin vastaavan maaseudun.

Suomi on ja pysyy pienten yhdyskuntien maana. Tässä mikrokosmoksessa ei ole varaa näennäisiin vastakkainasetteluihin, jotka vievät harhaan oleellisesta: isänmaan kokonaisedun turvaamisesta.