Maalaiskylän onnellisin tapahtuma

Olen nähnyt elämäni aikana melko paljon elokuvia. Moni niistä on jättänyt mieleeni pysyväisen jäljen jo ensi katsomalla, jotkut ovat auenneet kunnolla vasta toisella katselukerralla. Monesti käy niinkin, että elokuvan tähtimäärä muuttuu sitä mukaa kun sen katsoja varttuu ja vanhenee – joskus vuosien juoksu parantaa elokuvaa, joskus käy toisinpäin.

Lempileffaani en pysty nimeämään, en vaikka kuinka yrittäisin. Mutta ensi katselukerralla suurimman säväyksen tehneen rainan voin osoittaa helposti. Katsoin mainitun elokuvan ensimmäistä kertaa pikkupenskana, eli silloin kun päätyöni oli Palonurmen ala-asteen jakkaroiden muovisten istuinosien kuluttaminen.

En syynännyt filmiä elokuvateatterissa, vaan Nilsiän R-Kioskilta vuokratulta VHS-kasetilta. Se oli olosuhteiden sanelemaa, koska niinä aikoina kotikyläni Manttaalitalolla pidetyt, pakettiautolla pitäjiä kiertäneen filminnäyttäjän järjestämät esitykset osuivat väkisinkin vanhempieni iltalypsylläoloajaksi. Kuopion elokuvateattereihin meiltä ei lähdetty missään nimessä – sinne reissaamiseen olisi tärvääntynyt vielä aamulypsyaikaakin.

Luonnollisesti en katsonut elokuvaa valkokankaalta, vaan nykymittapuulla naurettavan pienestä kuvaputkitelkkarista. Kuvan laatu oli kaukana teräväpiirrosta eikä kävelymatkan päästä löytynyt ainuttakaan ihmistä, joka olisi osannut kaivata ääneen surraundeja tai mitä näitä nyt on.

Elokuva täräytti silti, vaikka kukaan ei osannut edes haikailla sellaista laatua, josta ei mitään tiennyt. Se on jälkikäteen ajatellen hyvän elokuvan merkki.

Ja se elokuva, se oli Markku Pölösen Heikki Turusen romaanin pohjalta ohjaama Kivenpyörittäjän kylä.

Pölösen leffassa ja Turusen romaanissa kuvataan yhtä päivää pohjoiskarjalaisessa Jerusalemin kylässä. Jerusalemissa valmistaudutaan kulmakunnan viimeisiin häihin, jotka vietetään pian poispurettavalla, aikaa sitten lakkautetulla kyläkoululla.

Tarinan keskiössä ovat kyläläiset ja iltaruskoaan elävä kylä. Heitä esittävät Suomen kaikkien aikojen parhaat näyttelijät Matti Varjosta Martti Suosaloon ja Rauha Valkosesta Maija-Liisa Majanlahteen. Mukana ovat muiden muassa myös kolme kovaa Eskoa eli herrat Nikkari, Hukkanen ja Pesonen.

Kun katsoin elokuvaa, tunsin katsovani jotain, joka liippasi hahmojensa puolesta hyvin likeltä silloista elämänpiiriäni. En ymmärtänyt elokuvasta puoliakaan siitä mitä nyt, mutta lopputekstien aikaan peittelin itkuani.

Sen tajusin ennen muuta, että maalaiskylällä häät olivat erityislaatuinen ja kaikki yhteen kokoava, lähtökohtaisesti iloinen tapaus.

Siihenastisen elämäni aikana olin itse ollut kaksissa häissä. Molemmat oli järjestetty autioituneella kyläkoululla. Sen sijaan olin osallistunut vanhempieni mukana valehtelematta kymmeniin hautajaisiin.

Kivenpyörittäjän kylän realismiin sisältyy vahva symboliikka.

Sen minä pikkukakaran alitajunnassani oivalsin ja sen vuoksi pakotin isoveljeni tekemään vuokravideosta kopion. Sehän onnistui kahden videonauhurin ja liitinkikkailun avulla.

Veljeni suostui kopieeraamiseen – uskallan tämän kertoa, koska rikos on jo varmasti vanhentunut.

Ei mennyt aikaakaan, kun osasin elokuvan ulkoa aina loistonäyttelijöiden äänenpainoja myöten.

Lähentelen nyt neljääkymmentä ja äskettäin sain kunniateh­täväkseni lukea Kivenpyörittäjän kylän äänikirjaksi.

Lukiessani ällistyin. Turusen kuvaukset maaseudun tyhjenemisestä, maailman muovipaskaan hukkumisesta, omavaraisuuden tärkeydestä ja massasta erillään kulkevien ihanteiden katoamisesta ovat niin ajankohtaisia, että hämmästelimme asiaa porukalla äänittäjän kanssa.

Kirjan kirjoittamisesta on kohta viisikymmentä vuotta.

Maaseutu eli murrostaan silloin ja se elää sitä nyt. Kait se on elänyt sitä tavallaan koko kirjan julkaisemisen ja tämän hetken välisen ajan.

Omalla laillaan siitä puhutaan tämänkin lehden tässä numerossa. Väki vähenee.

Vastakkainasettelu on voimissaan. Maaseudun ja kaupungin vuoropuhelu ei oikein löydä uomiaan. Alkutuotantoa ei arvosteta. Ihmisiä väsyttää, turhauttaa ja suoraan sanoen v*****a – vallankin romaanissa käy ilmi, etteivät edellä mainitut tunteet ole edes asuinpaikasta kiinni.

Kun murros jatkuu tarpeeksi pitkään, kohtaa se lopulta taitekohtansa. Olen optimisti, mutta kuulostan pessimistiltä sanoessani, ettei maaseudun murroksen risteyspaikka voi olla enää kovinkaan kaukana.

Ihmiskuntaa on ihan vasta varoiteltu otsikkoja repineillä ja kriiseillä. Aika vähän niistä on lopulta opittu.

Olen alkanut tiedostaa sen, että omat lapseni tulevat elämään parhaat vuotensa kovasti erilaisessa maailmassa kuin se, jossa he ovat tähän mennessä varttuneet. Mahdollisesti minäkin ennätän siihen totutella ja tottua.

Minulle se ei tule niin tavattoman hankalaa olemaan, koska olen nähnyt maailman, jossa höyryävää pottuhaudikaskattilaa sekä lämmintä ruisleipää arvostettiin enemmän kuin jouluna ja synttäripäivänä saatua teollisuushärpäkettä.

Olen varma myös siitä, että Kivenpyörittäjän kylä on tänäistäkin ja jopa ilmestymisajankohtaansa arvokkaampi teos tästä katsoen vajaan viiden vuosikymmenen päästä.

Tänä päivänä luen sitä ajatellen, että vähänpäs on lopulta maailma muuttunut.

Viidenkymmenen vuoden päästä toivon kirjan avautuvan toivontuojana. Sellaisena, että paremmin meillä on asiat nyt kuin sata vuotta sitten.

Ennen muuta toivon, että puolen vuosisadan päässä elävät ihmiset arvelisivat, jotta enemmän meillä maalla nykyisin on häitä kuin hautajaisia.

Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.