Se on liian kallista kaikille – ruuan hinta on liikaa niin kuluttajalle kuin viljelijälle

Olipahan viljelykesä. Joku kylillä sanoi, että vain heinäsirkat puuttui. Ensin viljan oraat kitkuttelivat kuivuudessa, juuri ja juuri hengissä pysyen. Sitten tuli juhannuksen aikoihin sade, joka pelasti laadun, mutta määrää oli jo menetetty

Heinäkuun lopulla viljat näytti suht' hyviltä. Kun puimakonetta alkoi repiä ulos tallista, alkoi sade ja sitä sitten on riittänyt enemmän tai vähemmän näihin päiviin saakka.

Sinnikkäästi viljelijät ovat kurapelloiltaan viljaa talteen saaneet. Märkyyden runtelema vilja on mitä on, mutta onpahan laarissa. Itselläkin elämäni kalleimmilla panoksilla tuli elämäni yksi huonoimmista sadoista. No, toivotaan että viljan hinta korjaa tappioita.

Mitä vielä. Vaikka kaikilla mittareilla tuntuu, että sato on tänä vuonna pieni, on se kuitenkin Luonnonvarakeskuksen Luken mukaan riittävä. Eli viljaa riittää, vaikka sato oli tänä kesänä huono. Mitä tästä pitäisi oppia?

Älkää nyt herran tähäre enää kylväkö joka käälyä viljalle! Olisi järkevämpää kasvattaa vähemmän paremmalla hinnalla kuin paljon huonolla.

Kannattaisiko tarttua noihin niin sanottuihin hömppäheiniin, kun niistä saa parhaimman tuoton pellolleen?

On toki eri asia, jos tykkää niin kovasti maan möyrimisestä ja koneilla kurvaamisesta, että kasvattaa viljaa mieluusti tappiolla, kun se viljely on niin mukavaa. Mutta ei tämä tilanne mihinkään muutu niin kauan, kun viljaa viljellään enemmän kuin sitä tarvitaan.

Oli mukava lukea juttua kauhajokelaisesta hampunviljelijästä. Hän haluaa vähentää viljanviljelyä ja etsiä uusia tuottotapoja pelloilleen.

Heti jutun alla oli huolestunut juttu siitä riittääkö peltoalamme ruuan ja rehun tuotantoon, jos hamppua viljellään vaikka 6 000 hehtaaria. Voi hyvänen aika, kyllä riittää! Mitä enemmän laitamme peltojamme hampulle ja muille kuin viljakasveille, sen paremmin pärjäämme myös viljan hinnan kanssa. Viljelijälle olisi parempi omavaraisuudessa pieni niukkuus kuin valtava varasto.

Aina voi yrittää jatkojalostaa viljaansa, mutta ei sekään helppoa ole. Olen itse kehitellyt ruispohjaista välipalaa jo vuosia. Ajatus jalostamiseen lähti siitä, kun rukiin hinta oli niin älyttömän alhainen.

Ajattelin, että jos leivän hinnasta on viljelijän osuus 4 prosenttia, täytyy leivän tekijällä pyyhkiä hyvin. Ei se aivan niin mene.

Täytyy sanoa, että arvostukseni elintarviketeollisuutta kohtaan on kasvanut huimasti. Ei se sielläkään helppoa ole. Pienillä marginaaleilla toimitaan ja kun Suomessa on vain kaksi isoa keskusliikettä, jotka ostavat tuotteitasi, on heillä aina varaa neuvotella.

Jo itse tuotteen saaminen teolliseen mittakaavaan on suuri haaste. Itse väsää helposti satoja välipalapatukoita koelaboratoriossa, eli tuvan uunilla, mutta kun niitä pitää tulla tuhansia päivässä, ollaan jo isojen haasteiden edessä. Ruokapuolen tekemisessä on todella kovat säännöt ja valvonta. Ja koneet, joissa on vähänkin ruostumatonta terästä, maksavat maltaita.

Onneksi Suomessa on paljon auttavia käsiä, firmoja, jotka vievät ideoita eteenpäin. Ja kun tajuaa sen, että kaikkea ei tarvitse tehdä itse, on jo jalostuksessaan pitkällä. Tämä oma ruisvälipala voi olla kaupoissa nyt syksyn aikana, kiitos hyvien yhteistyökumppaneiden.

Onko homma kannattavaa, sen aika näyttää. Paljon olen oppinut matkan varrella. Muun muassa sen että ruoka on kallista kaikille, niin tuottajalle, teollisuudelle, kaupalle kuin asiakkaalle.