Suomesta on tehty kansalleen avovankila

Ennen työtä tehtiin. Nyt se ei enää ole mahdollista kuin korkeintaan itsensä työllistäjille.

Nyt työtä annetaan, teetätetään, valvotaan, ohjaillaan ja raportoidaan. Työtä tekee pienempi joukko kuin mitä on valvontaan sidottu ja vihitty joukko. Joka kolmas työkuntoinen ei mahdu kumpaankaan laariin.

Ennen oli ammatin ja yrittämisen vapaus. Nyt on normitus, kiintiöt, luvitus ja korttisulkeiset.

Ennen oli asuinpaikan vapaus. Nyt kaavoitusta rajoitetaan voimakkaasti, asutusta ohjataan joko tuin tai olosuhteita heikentämällä. Jonkun suojeluaspektin nojalla osasta maata tehdään asumatonta muuten vaan.

Ennen saatoit olla sekä työssä että osan aikaa työttömänä. Yritäpä tänä aikana. Kerran yrittäjä, hautaan asti yrittäjä.

Maa on jaettu yhä selvemmin eri territorioihin, yhteiskunnallisiin vankilaosastoihin, ihmiset määriteltyihin, omiin kasteihinsa – omine sääntöineen, omine lakeineen. On kasvukeskukset joita tuetaan, on hoitamattoman soratien päässä perspektiivittömät alueet. On valokuitu-Suomi, on kuiduton Suomi.

Kaiken tämän jaottelun, luokittelun ja karsinoiden valvonnan hoitaa massiivinen lakitehtailu ja julkisen koneiston, vankilakoneiston virkamieskunta. Avustajakaartina toimivat antaumuksella massiiviset edunvalvonta- ja lobbausyhteisöt. Kansakunnan tulevaisuudesta vain harva on oikeasti huolissaan.

Kun seuraa vaalipaneeleita, tässä on se jakolinja. Osa ehdokkaista ja puolueista haluaa verovaroin kehittää ja tilkkiä vankilaa. Estää jopa maastapaon.

Osa uskoo vielä ihmisen omaan älyyn, luovuuteen ja vastuuntuntoon. Jopa perhekeskeiseen kansalaisyhteiskuntaan.

Tästä äänestetään nyt. Mutta sitä eivät vaalikoneet kerro. Media kertoo sen, onko ehdokas kissa- vai koiraihminen.