Kolumni
Kristiina hurmerinta
Kristiina Hurme-
rinta on konneveteläinen teatterintekijä
itä hirveämmän hajuista, sen parempi maku, tuumaa tyttäreni ja asettelee tarjottimelle tuomiaan juustoja.
Istumme rantakeittiömme pöydän ääressä lopettelemassa pitkittynyttä lounasta juustoilla, viineillä ja salaatilla.
Sorsapoikue lipuu ohi. Esikoululaisemme istuu kivellä. Hän on luvannut onkia meille illallisen.
Munkkien kehittelemä Munster lehahtaakin reippaanlaisesti kesätuulesta huolimatta. Kuulun haisujuuston lisäksi maisteltavana on niin Kolatun kuttucheddar Waldemaria kuin appenzeller-tyyppistä Kyyttö-Armastakin.
”Kumia! Ei maistu miltään!” hän puuskahti aikoinaan kotoisten edamiemme ja emmentaaliemme edessä ja toi aina omat juustonsa mukanaan.
Hänen asenteensa nostatti kummasti perheemme kansallisylpeyttä ja aloimme tosissamme tarkastella kotimaista juustotarjontaa uusin silmin.
Ajan saatossa löytyi herkkuja ja huteja. Yksi pisimpään top-tenissämme keikkunut juusto on ollut leivonmäkeläinen Humu Pekka -camembert. Se vetelee vertoja maukkaudessaan jopa normandialaisserkuilleen, vaikka onkin selvästi miedompaa.
”Totta. Ne tarvitsevat oman aikansa avautuakseen ja tuodakseen koko bouqueensa esille”, hehkutetaan pöydässä.
”Juusto on oikukas pöytävieras. Sen kanssa on oltava tarkka”, opastaa siskolikka.
Hän täydentää Humu Pekan makupalettia Tertin kartanon Calvados-hyytelöllä.
Ilme paljastaa, että hyvää on. Maut hyväilevät kielen pintaa. Pääskynen tekee immelmannin järven yllä.
”Tämä on nyt sopivan kypsää. Ja lämpötila on passeli”, sanoo tyttäreni.
”Camembertin elämässä on ne ratkaisevat kymmenen minuuttia, jolloin se on à point”, hän lisää tietävästi.
”Siihen syntyy vaarallisia bakteereita”, he huudahtavat.
”Mutta minkä maun ne antavatkaan”, kuittaa mieheni tyytyväisenä.
Niin hyvää näyttää juusto olevan, ettei se ehdi pitkiä aikoja tekeytyä.
Itse kypsensin aikoinaan parafiinikuorisia edam-tahkoja kaupunkiasuntomme kylmäkellarissa. Neljä kuukautta lisää aikaa teki ihmeitä juustolle.
Pitkään kypsyneet pehmeämaltoiset juustot vaativat tottumusta. Luotaan työntävän löyhkän yli pääsee vain harjoittelulla ja sitkaalla makumaailman laajennustyöllä.
Makin ennen kuolisin kuin maistaisin hapansilakkaa. Ruokarajansa kullakin.
Samassa kuuluu riemun kiljahdus rantakiveltä.
”Nyt saadaan illallista”, hihkuu lapsenlapseni ahvensintti koukussa.
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.