Tunnistatko harmaapäätikan? - Maaliskuu on otollisin aika havainnoida viheltelijää

Vuodesta 2006 alkaneessa valtakunnallisessa Pihabongaus-­tapahtumassa on ympäri maata tehty havaintoja harmaapäätikkojen runsastumisesta. Niitä on bongattu viime vuosina jopa ­kolminkertaisesti enemmän kuin aikaisemmin.

Suomen pesimäkannaksi on arvioitu noin 5 000 paria, mutta määrä on siis nousujohteinen. Aikaisemmin vain Etelä- ja Lounais-Suomessa tavattu harmaapäätikka esiintyy nyt koko Suomessa, jos kohta vankin pesimäalue on yhä etelässä.

Laji on usein mainittu araksi tai salaperäiseksi linnuksi, mutta määritelmä lienee syntynyt siksi, että sitä ei vielä parikymmentä vuotta sitten nähty kuin pääasiassa etelän lehtometsissä.

Toki harmaapäätikka viettää enimmäkseen aika piilottelevaa elämää. Vaikka se on keväisin äänekäs ja tulee hanakasti ihmisen asettamille ruokinnoille, ei sen olemassaoloa kesäaikana välttämättä tule huomanneeksi.

Maaliskuussa on otollisin aika havainnoida tätä vihreää kaveria. Sekä uros- että naaraspuoliset harmaapäätikat pitävät kovaa metakkaa eli soidinääntä melkeinpä vuorokauden kaikkina valoisina aikoina.

Soidinääni on kuuluva, ja sen kerran kuultuaan ja opittuaan on ääni helppo tunnistaa. Palokärjen kuikutukseen sen voi kyllä erheessä sekoittaa. Harmaapäätikka voi myös vastata innokkaasti ihmisen vihellykseen.

Harmaapäätikan soidinääni on helposti tunnistettava ja kovaääninen laskeva vihellys: kii kii kyy kyy. Se on alussa nopeampaa, ja hidastuu loppua kohden. Harmaapäätikka ei ole erityisen kova soidinrummuttelemaan, vastoin kuin ­monet muut tikat. Se saattaa kyllä soidinvihellyksen päätteeksi hieman rummuttaa.

Ulkonäön puolesta harmaapäätikka sekoitetaan usein vihertikkaan, joka taas ei pesi meillä ollenkaan ja joka esiintyy Suomessa muutenkin todella harvoin.

Leviämisestään huolimatta harmaapäätikalle eivät kelpaa mitkä tahansa elinympäristöt. Se kaipaa lehtipuita ja erityisesti lahopuita, joissa eläviä hyönteisiä se syö. Lintulaudoilla tämä tikka on nykyisin varsin yleinen väriläiskä, kunhan tarjolla on rasvaa, esimerkiksi talipallo.

Pesäpuukseen harmaapäätikka tarvitsee myös mieluiten lehtipuun, esimerkiksi leppää, haapaa tai koivua, joihin se tekee pesäkolon. Mieluisin elinympäristö on valoisa lehti- tai sekametsä, rantametsät ja myös pellonreunat.

Harmaapäätikka on muiden tikkalintujen lailla paikkalintu, mutta se saattaa vaeltaa lyhyitä matkoja. Kaikki tikat ovat Suomessa rauhoitettuja.

Ilmastonmuutos ja leudontuneet talvet ovat edesauttaneet harmaapäätikan leviämistä pohjoisemmaksi. Lehtipuuvaltaisia metsiä on nykyisin hieman enemmän, ja ankarat talvet ovat ainakin osin väistyneet. Harmaapäätikan lempiruokalajia, muurahaisia, on myös hyvin saatavilla.

• Lehtimetsiä suosiva harmaapäätikka (Picus canus) on noin 27–32 cm pituinen keskikokoinen tikka (pienempi kuin palokärki, kookkaampi kuin käpytikka).
• Sen pääasiallinen ravinto koostuu muurahaisista ja niiden munista ja toukista ja muista hyönteisistä. Sille maistuvat myös siemenet ja marjat ja lintulaudoille tarjolle asetetut erilaiset rasvat.
• Harmaapäätikka on selkäpuoleltaan vihreä, vatsa, niska ja pää ovat harmaat. Nimestään huolimatta harmaapäätikkauroksella on päässään pieni punainen otsalaikku. Silmänympärys ja viiksijuova suupielessä ovat mustat.
• Harmaapäätikka pesii mieluiten etelän lehti- ja sekametsissä, mutta talvien leudontumisen myötä se on runsastunut koko Suomessa. Pesäkolon se hakkaa lahoon lehtipuuhun. Huhti-toukokuussa harmaapäätikka munii 5–10 munaa, joiden haudontaurakasta vastaavat sekä uros että naaras.