Lukijalta: Pienet kunnat ovat parempia palveluiden tuottajia kuin suuret, osoittaa aiempi tutkimus – miksi Suomi perusti näin epämääräisen hallintohimmelin?

Köröttelimme vuosia sitten Vienan Karjalassa sotamuistojen retkellä parinkymmenen kilometrin tuntivauhdilla kohti Kiestingin motin maisemia. Kysyin moisesta tuskastuneena paikalliselta oppaalta, kuka mahtaa täälläpäin vastata tämän tien kunnossapidosta. Hetken mietittyään hän sanoi, ettei hänellä ole hajuakaan asiasta.

Tapahtuma tuli mieleeni, kun seuraan entisenä kuntavastaavana uusien hyvinvointialueiden ja poliittisten johtajien selityksiä ja muiden syyttelyä soten ongelmien syventyessä. Vastuun pallottelu on osoitus koko hankkeen epäonnistumisesta.

Syyllisiä sanotaan olevan ainakin entinen ja nykyinen hallitus, ovelat kunnat, väestön yhtäkkinen vanheneminen, kalliiksi tulevat ostopalvelut, jossakin tapahtunut alibudjetointi, palkkojen harmonisointi ja työvoimapula. Näistä sitten pitäisi valita ne jotka sopivat parhaiten omaan pirtaan tai narratiiviin, niin kuin muodikkaasti sanotaan. Soten korjaamiseksi täytyisi kuitenkin ensin tietää kuka vastaa kokonaisuudesta.

Miten Suomessa päädyttiin yksimielisesti näin epämääräisen ja suuren hallintohimmelin pystyttämiseen? On samalla sekä koomista että traagista, kun neuvostovaltion sortuessa johtoporras alkoi meillä toistella ”voimien kokoamisen” ja ”leveämpien hartioitten” tarvetta kuntapalveluiden pelastamiseksi.

Tätä tunteenvaraista uskomusta ovat poliitikot hokeneet puolueesta riippumatta taustakuoronaan valtion virkamiesjohto. Sote-himmelin syntysanat lausui entinen kuntaministeri suurkuntahankkeen kaaduttua vuonna 2014 ja hankkeen suunnittelusta vastasivat valtion ministeriöitten virkamiehet.

Nyt meillä on toistasataa kuntaa vähemmän ja valtion rahoittamat ja hallinnoimat sosiaali- ja terveyspalvelut, koska opin mukaan kunnat eivät enää olisi kyenneet näitä palveluja järjestämään vaadittavalla tavalla. Nämä hallinnon muutospuuhat ovat maksaneet veronmaksajille useita miljardeja euroja ennen kuin yhtään lasta tai vanhempaa kansalaista on otettu hoitoon.

Kuntaliitosten seurauksista ei ole tehty kattavaa tutkimusta, mutta ennen liitosaaltoa tehdyssä tutkimuksessa (Kunnallisalan kehittämissäätiö) pienet kunnat osoittautuivat tehokkaammiksi peruspalvelujen tuottajiksi kuin suuret kunnat. Lisäksi kansalaiset olivat tyytyväisimpiä pieniin terveyskeskuksiin, vastoin tunteenvaraista uskomusta. Epäilin jo taannoisessa kirjassani Kunnan puolustus (Warelia 2018) summittaisten kuntaliitosten ja sote-hankkeen perusteluja.

Nyt uhkaillaan, että peruspalvelujen ”rahat ovat loppu”, mistä syystä yhteensä satoja terveyskeskuksia, vuodeosastoja ja vanhainkoteja tullaan sulkemaan tulevaisuudessa.

Silloin kun kunnat vastasivat sote-palveluista, rahat eivät koskaan loppuneet, vaan menojen kokonaisuutta sopeutettiin yleensä sote-palvelujen hyväksi. Esimerkiksi Juupajoen rahat eivät loppuneet, vaikka sairaanhoitopiirin laskutus kaksinkertaistui seitsemässä vuodessa. Kuntajärjestelmälle tyypillinen joustavuus on tipotiessään kun alueet yrittävät opetella valtionhallinnon tavoille.

Kriisiä puretaan valtiolle tyypillisin ottein: Lopetetaan vuosien aikana rakennettuja palvelukokonaisuuksia ja kuvitellaan, että moni- ja muistisairaat ja pienituloiset ihmiset alkavat itse hoitamaan itseään digitaalisesti. Poistuvien toimitilojen tilalle rakennetaan uusia ”hyvinvointikeskuksia”, joihin ambulanssit ja taksit pendelöivät maakunnasta.

Jos alue ei täytä valtion virkamiesten asettamia vaatimuksia, sitä tarkkailemaan ja ohjailemaan asetetaan ”valvontakomissio”. Jos sekään ei auta, alueita yhdistetään ja saadaan vielä leveämmät hartiat tehokkuutta parantamaan. Valvontaa kiristämällä yritetään ratkaista suuren toimijan ongelmia. Yleensä käy niin, että valvonnan lisääntyessä luovuus ja joustavuus sanovat samalla näkemiin.

Historian tuntijoitten mukaan Suomi syntyi sata vuotta sitten juuri kunnissa. Kansalaisten itsehallintojärjestelmän avulla luotiin monilla kansainvälisillä mittareilla erinomaiset julkiset palvelut. Nyt menot kasvavat hallitsemattomasti, eriarvoisuus uhkaa lisääntyä, palvelujen kattavuus heikentyä ja paikallinen vaikuttaminen asioihin on hävinnyt.

Perusasioista siirrytään kalliimpiin hoitomuotoihin ja ostopalveluihin. Kriisin avaamat näkymät vaativat uutta kokonaistarkastelua sote-palvelujen järjestämisestä ja terveydenhuollon rahoittamisesta tulevaisuudessa. Tässä kolmensadan vuoden takaa oikein hyvä johtoajatus tulevalle komitealle tai vastaavalle: ”cokenut caici tietää, waiwainen caici coke”.

Hannu Koski

hall.kand

entinen kuntajohtaja