Sairaalan lakanoista

Kolumni

Heidi Jaatinen

Lapseni leikattiin viidensadan kilometrin päässä pääkaupungissa. Olimme käyneet vastaanotolla monet kerrat tutkittavina, ja leikkaus oli tiedossa jo vuosia etukäteen. Meillä oli aikaa valmistautua, ja lapseni suhtautui toimenpiteeseen pelottomasti.

Ennen kuin lastani lähdettiin viemään leikkaussaliin, hän suorastaan vakuutti, että siitä tulisi ihana elämys. Mutta kuinka hauraalta lapsi näyttikään sairaalan vaatteissa. Esilääkkeen aiheuttamassa tokkurassa hän ehti pohtia, onnistutaanko tässä sittenkään. Mutta hymyili sitten innokkaasti.

Aulassa ehdin vaihtaa muutaman sanan, kun lapsi tuotiin salista, ja leikkaavalta lääkäriltä sain tietää, että toimenpide oli onnistunut, mutta hoitajilta kuulin sen minkä jo tiesinkin, osastolle minulla ei ollut asiaa.

Tulla nyt kipeäksi tällaisella hetkellä. Itkimme molemmat tahoillamme, minä kälyni lakanoissa ja lapseni osastolla kaukana kaikesta tutusta.

Mutta viereisessä huoneessa, verhotun ikkunan takana makasi neljän kuukauden ikäinen vauva. Yksin. Häntä hoidettiin säännöllisesti. Kun kuulin lapsen itkevän, soitin hoitajien kelloa. Kerran hoitajien vuoronvaihdon aikaan kesti kaksikymmentäkaksi minuuttia ennen kuin hänen luokseen tultiin. Ensin hän itki hellyttävästi, kysyvästi, sitten kuin hädässä.

Myöhemmin kuulin, että vanhemmat asuivat kaukana ja lapsia oli monta. Oikeuttiko se heitä jättämään vauvan yksin huoneeseen? Eivätkö vanhemmat ymmärtäneet, mitä traumoja lapsi saa mittaamattoman pitkältä tuntuvassa yksinäisyydessä?

Luulivatko he, että sairaalan resurssit riittäisivät takaamaan jatkuvan sylin eristykseen määrätylle vauvalle? Lapsihan itki hylätyksi tulemisen tuskaa fyysisen kivun rinnalla. Päätin, että kerran vielä kirjoitan lehteen: menkää hyvät vanhemmat sairaalaan lapsenne tueksi.

Lapseni oli myös riittävän vanha osatakseen hälyttää apua. Vain minun varmuuteni sai kolauksen, enkä tarkoita nyt sitä hetkeä, kun mahani kurahti keskellä sairaalan käytävää, vaan sitä, että emme voi tietää mitä naapurihuoneen lapsen vanhemmat käyvät läpi.

Kuten äidilläni on tapana sanoa: ”Sitä sannoo ei suustaan piästä, jonka kelekassa ei käyä suata.”

Tuomitsematta paras. Mutta vilkaistaan kuitenkin verhojen raosta. Pyydetään apua ja riennetään tueksi, kun meitä tarvitaan.